Joulua vietetään

Minun piti kirjoittaa joulun ajan treenaamisesta ja erityisesti siitä, kuinka ihanaa on täällä Lapissa upeissa kaamosmaisemissa juoksennella, mutta olenkin pääasiassa vältellyt liikuntaa; pahaa oloa, ällötystä, oksentelua, kuumeilua, flunssaa, vilunväristyksiä, lihaskipuja, hellää ihoa, ehkä influenssaa – you name it – we got it! Onneksi ei aivan kaikki minulla itsellä, mutta melkein kaikilla jotain… 

Toisaalta, olen nauttinut hyvästä seurasta, ihanista ihmisistä ja lämpimistä kohtaamisista.

Sain kuitenkin ’muutaman’ aivan upean kuvan napattua. Hipsin parin tunnin välein ulos ottamaan kuvia kännykällä ja tässäpä Huawei P9:n tallentamat parhaimmat ja tunnelmallisimmat otokset:

Collage 2016-12-29 20_55_30.jpg

Collage 2016-12-29 20_53_20.jpg

Collage 2016-12-29 21_00_21.jpg

Collage 2016-12-29 20_58_49.jpg

Collage 2016-12-29 21_02_01.jpg

Collage 2016-12-29 20_57_09.jpg

Vielä tämän päivän suuri onnistuminen (tästä kiitos kestävyyttä pintakaasulla 24/7 kirppis-facebookryhmään ja Laura Vuorimiehelle):                       www.sportsshoes.com :issa on kunnon tarjoukset ja sain tilattua haaveilemani Inov8 Roclite 295-polkujuoksukengät! Näillä sitten ehkäpä juuri sinne NutsKarhunkiertokselle, jee!

1483039401140.jpg

 

Suhteet Ystävät ja perhe Liikunta Vanhemmuus

Olen aikuinen – hiihdän siis!

Meidät suomalaiset, kolme-nelikymppiset, on oikein opetettu koulussa vihaamaan hiihtoa tai se osa, joka ei siitä silloin innostunut. Meillä pienessä kyläkoulussa hiihto oli pakollista, se oli kilpailua joka välitunti, se oli verenmaku suussa ja vaatteet märkänä hiestä tunnille palaamista. Oli hopeasompaa, välituntihiihtoa; taululle nimen viereen vedettiin niin monta viivaa kuin oli välitunnilla ehditty kiertää kierroksia. Ja ne kilpailut, joka vuosi – kaikki osallistuu… kuolema korjaa, elämä loppuu, mutta maaliin mennään ja kovaa. Hiihdin lujaa, niin lujaa, että koulun makein kundi, se urheilija, sanoi, että minut oli vaikea ohittaa… no oli varmasti, kun viuhdoin joka suuntaan, edessä oli suksea, sauvaa ja pientä pippurista, puuskuttavaa tyttöä latu täynnä. Jo ala-asteella piti hiihtää luisteluhiihtoa, eihän sitä edes voinut hiihtää hitaasti.

Yläasteella kakkuhiihto, todellakin kakkuhiihto! Se luokka, joka hiihti eniten sai palkinnoksi kakun. Mikä motivaattori, inhosin täytekakkua! Kerran me se voitettiin, kakusta en muista muuta kuin kuvottavan valkoisen kermavaahdon.

– – –

Mutta mitä onkaan tapahtunut? Muutama vuosi sitten aloin vakavissani miettiä, että olisihan se mukava talvella vähän vaikka hiihdelläkin. Alan irrottaa lapsuuden traumoista ja löytää nautintoa hiihdosta, siitä perinteisestä rytmikkäästä vuorotahdista, luonnon rauhasta, hiljaisuudesta. Siitä, ettei ole pakko mutta haluan. Siitä, että saan itse päättää miten hiihdän ja kuinka pitkään. Siitä, että hiihtäessäkin saan nauttia liikkumisesta ja tehdä sitä itseäni varten. Siitä, että saan vaihtelua juoksuharrastukseeni hiihtoladulta. Minusta on tainnut tulla aikuinen – hiihdän siis ja nautin.

IMG_20161222_114534.jpg

Talven ensimmäinen hiihtolenkki; statistiikkaa Polar m400 (mukana myös kävelyt ladulle ja takaisin)

kesto: 1:13:30

matka: 8.44

keskisyke: 131, maksimisyke: 156

kalorit: 450

keskinopeus: 6.9km/h, maksiminopeus: 20,5km/h

Onko kukaan muu saanut traumoja pakkohiihdosta? Olisi mukava kuulla sinunkin tarinasi 😀

Hyvinvointi Liikunta Ajattelin tänään