Surutyötä viikolla 23

Aikaa ei ollut vuotta, ei kuukausia, ei viikkoja, vain muutama päivä. Niin lähti hän, elämästä kyllänsä saaneena. Hän on perillä, hän on valossa. Me kaipaamme ja suremme, mutta surumme ei ole toivoton eikä kaipuumme lohduton <3

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka juoksu on minulle henkireikä kaiken surun, pelon ja ahdistuksen keskellä. Sitä se on nytkin. 

Alkuviikko meni flunssassa ja flunssasta toipuessa. Vasta torstaina pääsin treenaamaan kevyesti kotijumppaa (55:19, avg 115 bpm). Torstain ja perjantain välisenä yönä en nukkunut muutamaa tuntia enempää ja perjantaipäivä meni sumussa, tasapainnollessa surun kuilun reunalla. Iltapäivällä kun mies tuli parin päivän reissulta kotiin, pääsin purkamaan suruani ja kaipuutani metsään (47:43, 6.07 km, avg 134 bpm). 

Lauantaina juoksin ensin pienen lenkin (45:07, 6.23, avg 133 bpm) ja sen jälkeen rauhoitin tahtia niin, että juoksukävelin loppumatkan kotiin (28:32, 3.25 km, avg 128 bpm). Sunnuntain liikunta oli pyöräilyä kauppaan ja takaisin (21:08, 4.43 km, avg 112 bpm).

Viikon liikunnat ovat siis jääneet vähiin (yhteensä 20.0 km ja 3 tuntia 17 minuutti), mutta kaikki se mikä on tullut tehtyä on ollut todella tarpeen, niin sielulle kuin mielellekin.

Voimia suuriin ponnistuksiin ei ole ollut väsymyksen, unenpuutteen ja suunnattoman surun vuoksi, silti on ollut pakottava tarve päästä hetkeksi eroon kaikesta, omaan kuplaan, omaan juoksuun, omaan paikkaan. Polku ottaa tyynesti vastaan tuskaani, suruni ja kaipaukseni. Kantaa ja vie eteenpäin. Kotiin on hyvä tulla, hieman keventyneenä, hieman enemmän läsnä.

– Maijaliisa

Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä: 

 

Facebook
Instagram
Twitter
YouTube

Löydät blogini myös seuraavista portaaleista:
Blogit.fi
Bloglovin’
Blogkeen