Reunalla
Olen viime aikoina ollut reunalla. Jyrkänteen reunalla, jossa en ole ennen ollut. Blogin nimi kertoo tästä: Päästä irti! En kuitenkaan ole vielä siellä: irtipäästämisessä. Olen vasta polulla. Stressi muuttamisesta ja työpaikan vaihtamisesta on lisännyt pakko-ajatuksia viime aikoina, ja olen ensimmäistä kertaa elämässäni vakavasti harkinnut niiden jättämistä omaan arvoonsa (WAU!!). Tunnemaailma on ailahdellut ilon ja onnen maailmoissta äkkijyrkästi valtavaan ahdistuneisuuteen. Johtunee muutoksista. Meinasin muuten kirjoittaa, että ”en ole hyvä muutoksissa”, mutta korjaankin ”reagoin muutoksiin vahvasti”.
Mutta se, miksi olen nyt pohtinut pakko-ajatusten jättämistä omaan arvoonsa, sisältää yllättäen matemaattisia elementtejä (en ole kovin matemaattinen). Yhdestäkään pakko-ajatuksestani ei ole koskaan seurannut mitään pahaa, niitä asioita, joita olen pelännyt. Niimpä olen viime aikoina pohtinyt jopa kylmän laskelmoivasti, onko kärsimys sen arvoista vai tulisiko minun vain hypätä ja ottaa riski siitä, että pelkoni toteutuvat? Todennäköisyydet ainakin ovat puolellani.
Järjellisesti ajateltunahan tämä kaikki kuulostaa omituiselle. Minulla kun on outo ajatus päässäni, että pakkoajatuksia ajattelemalla, ne ikään kuin tulevat huomioiduiksi, ja täten mitään pahaa ei tapahdu. Jos jätän ajattelematta niitä, tavallaan hyväksyn riskin, jota ne tarjoavat. Minulla se aina on riski, että aiheuttaisin jollekin toiselle jotain pahaa, jopa kuoleman.Ymmärrän, että kuulostaa edelleen melko järjettömälle. Mitään järjellistähän ei pakko-oireinen häiriö sisällä. Pakko-ajatusten aiheuttama tuska on kuitenkin niin suuri, että sen kokijalle pelot ovat täysin todellisia.
Olen nyt jonkun aikaa opetellut erottamaan ahdistuksen tunnetta pakko-ajatuksesta, sillä uskon, että kehossa oleva ahdistus laukaisee pakko-ajatuksen. Ensin on siis ahdistus, sitten pakko-ajatus. Pakko-ajatuksella ei tosiasiallisesti olekaan mitään tekemistä ahdistuksen kanssa, se on vain mielen tapa löytää jokin syy ahdistukselle.
Tämän vuoksi olen ajatellut, että näiden kahden erottaminen toisistaan on erittäin tärkeää. On ahdistus ja on pakko-ajatus. Seuraava askel onkin se, että kun ahdistus viriää, sen tuntee ja hyväksyy, mutta ei hyväksy sen tuomaa pakko-ajatusta. Vaan hylkää sen asiaankuulumattomana. Tämäpä ei kuitenkaan ole lainkaan helppoa, se vaatisi valtavan riskin ottoa, hyppäämistä!
Olen reunalla, mutta en vielä valmis. Jatkan harjoituksia asian tiimoilta.
Kirjoittaja on Saida Suonio, kasvatustieteiden maisteri (11/2015). Hän kirjoittaa omiin kokemuksiinsa ja erilaisiin lähteisiin viitaten. Saidan käyttämät menetelmät ja harjoitteet eivät välttämättä sovellu kaikille sellaisenaan. Huomioi aina yksilöllinen kokonaistilanne ja käänny tarvittaessa ammattilaisten puoleen.
Seuraa Saidaa Instagramissa: @saida_paastairti ja blogia Facebookissa: sivulla Päästä irti @paastairtiblogi (Edit. 10.8.2020).