Kipsatun jalan vaikutus kehollisuuteen

Olin viime viikonloppuna juhlissa, ja kotiin tullessani kaaduin Turun torilla. Kävelin vielä jalalla, mutta otin kuitenkin taksin, sillä jalka oli kipeä. Avopuolisoni antoi jalalle ensiapua. Epäilimme, että kyseessä olisivat vain nivelsiteet. Seuraavana päivänä jalka oli kuitenkin niin turvonnut ja kipeä, että lähdimme näyttämään sitä päivystykseen. Vielä päivystyksessä kävelin jalalla, ja epäilin nivelsiteitä. Järkytys olikin suuri, kun selvisi, että olin todellakin murtanut jalkani. Nilkan ulkosyrjä oli murtunut, ja sain kipsin kuudeksi viikoksi. Kolmeen viikkoon en saa lainkaan varata jalalla, siitä kaksi viikkoa puolivaraus, ja sitten viimeisellä viikolla saan jo varata jalalle.

Tällainen rajoite kehon liikuttamisessa on saanut minut ajattelemaan paljon kehollisuutta. Järkytyksekseni ensimmäinen ajatukseni oli, kun sain tietää kipsistä, että nyt lihon, koska en pääse salille ja liikkumaan. Miksi se on ensimmäinen asia, joka mieleeni tuli? Se ei suinkaan ollut se, että en pääse kävelyille tai liikkumaan muuten. Toki lihominen voi olla ihan järkevä pelko siinä vaiheessa terveyden kannalta, jos joutuisi todella pitkään olla liikkumatta, mutta tässä kyseessä oli todella suhteellisen lyhyt aika, kuusi viikkoa, joten koin ajatuksen vähän sairaaksi.

Kyseessä oli kuitenkin lähtökohtaisesti ajatus, joka liittyi ulkonäköön, ei niinkään terveyteen. Minulla on siis edelleen syömishäiriötaustaisena joitakin tällaisia ajatuksia jäljellä, joihin tulisi kiinnittää huomiota. Nyt ajan kuluessa olen tajunnut, että huoleni oli paitsi sairas, niin myös valheellinen, sillä keppien kanssa könyäminen käy salitreenistä. Ensimmäisinä päivinä olivat kipeät niin terve jalka, kädet kuin vatsalihaksetkin.

Olen alkanut myös tajuamaan, kuinka vanhuksilla tai muilla kehon rajoitteiden kanssa elävillä on yllättävän hankalia tilanteita, joita voi olla vaikea terveen kuvitella. Toki ihmiset, jotka ovat pitkään eläneet jonkin rajoitteen kanssa, ovat varmasti oppineet kikkoja, kuinka selvitä tilanteista. Tällaisen uuden vamman kanssa eläminen on ollut hankalaa, en edes saa yhtä vesilasia kannettua! Ilman apua olisin ihan hukassa, onneksi avopuoliso ja kaverit ovat auttaneet.

Olen miettinyt myös paljon auttamista. Olin yksi päivä todella turhautunut, kun en päässyt ulos ovesta, eikä kukaan ohikulkevista ihmisistä auttanut. Olen kuitenkin uusi tilanteen kanssa, ja oletan, että kaikki haluavat auttaa. Auttaminen on vähän hankala asia siinä, että jotakin vamman kanssa elävää ihmistä saattaisi loukata jatkuva auttaminen ja avun tyrkyttäminen. Ihmiset saattavatkin suhtautua varovaisesti auttamiseen ilman pyyntöä. Olen siis opetellut nyt pyytämään apua suoraan, ihmiset kyllä mielellään silloin auttavat. Hieman turhauttavaa on olla jatkuvasti avun tarpeessa, mutta onneksi ympärillä on ihania ihmisiä, jotka mielellään auttavat.

Ajan kuluessa on alkanut harmittamaan ihan se, että en pääse liikkumaan. Rakastan liikkumista, kävelyillä, jumpissa ja salilla käyntiä. Olisi vaikea kuvitella elämää, johon ne eivät kuuluisi.  Onneksi tilanteessani kyse on vain 1,5 kuukaudesta.

Seuraa minua Instagramissa @saida_paastairti

Kuvat: @laura_ilojaolo

 

Kirjoittaja on Saida Suonio, kasvatustieteiden maisteri (11/2015). Hän kirjoittaa omiin kokemuksiinsa ja erilaisiin lähteisiin viitaten. Saidan käyttämät menetelmät ja harjoitteet eivät välttämättä sovellu kaikille sellaisenaan. Huomioi aina yksilöllinen kokonaistilanne ja käänny tarvittaessa ammattilaisten puoleen.

Seuraa Saidaa Instagramissa: @saida_paastairti ja blogia Facebookissa: sivulla Päästä irti @paastairtiblogi (Edit. 10.8.2020).