Homojen hommaa
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä menee nykyään Suomessa melko hyvin. Ainakin paljon paremmin kuin monessa muussa maassa. On täälläkin paljon vielä tekemistä varsinkin trans-ihmisten oikeuksien ja hyvinvoinnin suhteen.
Olen varmaan ensimmäisiä sukupolvia, joiden on ollut mahdollista elää elämäänsä seksuaalivähemmistössä ilman henkilökohtaista kokemusta syrjinnästä. Tietenkin tällainen kokemus on minun sukupolvellenikin varmasti harvinainen. Olen toki kohdannut syrjintää ystävieni ja julkisuuden henkilöiden kautta.
Minä olen aina tullut hyväksytyksi seksuaalisuuteni suhteen tällaisena kuin olen. Olen biseksuaali, panseksuaali tai lesbo. Riippuen mielialasta. Kukaan ei ole pakottanut valitsemaan. Minut ovat hyväksyneet perhe, ystävät, työtoverit ja terveydenhuollon väki. Olen tällä saralla todella onnekas.
Ainoa vähän ikävä maku jäi yhdestä terapeutista, jolle oli pakkomielle tuputtaa seksuaalisuuttani ongelmieni syyksi. Itselleni ajatus oli absurdi. Sillä ei olisi voinut olla vähempää tekemistä minun mielenterveysongelmieni kanssa. En ole koskaan kokenut asiasta minkäänlaista häpeää, vain ylpeyttä. On toki ollut ihmettelyä ja kyselyjä, kiinnostusta asiaan, joka kertoo, että siinä on jotain vähän erikoisempaa. Mutta näitäkään ihmettelyjä en ole ottanut pahalla. Hyvä, että ihmisiä kiinnostaa.
Kaikesta tästä hyväosaisuudestani huolimatta, joidun jatkuvasti kosketuksiin syrjinnän kanssa. Kuulen ja luen, kuinka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisiä syrjitään, vanhemmat eivät hyväksy lapsiaan ja transihmiset pakotetaan lisääntymiskyvyttömiksi saadakseen hoitoja. Haluaisin, että kaikilla olisi kuin minulla. Hyvä olla tämän asian kanssa.
Tällä viikolla olen miettinyt matkustelua. Haluaisin lähteä avopuolisoni kanssa jonnekin kivaan paikkaan rentoutumaan keväällä. Kiva romanttinen lomamatka. Tässä astutaankin sitten jo erilaisille vesille. Joutuu miettimään, minne voi mennä, ettei joudu pidätetyksi, vankilaan tai murhatuksi. Kuvittelepa ihana romanttinen lomakohde, mutta et voi pitää avopuolisoasi kädestä tai antaa pusua, koska se on laitonta. Siitä tulisikin sitten ihanan romanttinen loma, pysyä turvallisen metrin päässä. Toisaalta en kyllä haluakaan mennä minnekään, missä minua ei hyväksytä.
Tässä tulee hyvin esille se, että maailmalla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ovat edelleen todella huonot paikoittain. Syrjintä on niin vakavaa, että se on uhka hengelle. Viime vuoden transmuistopäivässä muisteltiin 369 murhattua transihmistä. Huolestuttavaa tässä on se, että luvut eivät todellakaan ole menneet alaspäin, vaan ylöspäin! Miljoonat asuvat edelleen uhan alla.
Ei tosin ole kauaakaan, kun täälläkin hakattiin homoja ihan kaduilla. Monelle ihmiselle (varsinkin trans) uhka on edelleen Suomessakin todellinen. Kenelle tahansa et voi todellakaan kertoa olevasi trans.
Kun menin ensimmäiseen Pride-kulkueeseen vuonna 2009, siihen osallistui 4000 ihmistä. Tänä vuonna osaa otti yli 100 000 ihmistä. Eikö siinä ole jo ollut syytä järjestää koko kulkue? Joka vuosi Pridekulkueen aikaan käydään keskustelua siitä, miksei sitten heteroillakin ole omaa kulkuetta. Vastaus on: koska heterot eivät tarvitse kulkuetta. Heterot ovat kaikkialla maailmassa hyväksyttyä. Missään ei tarvitse pelätä joutuvansa murhatuksi, koska on hetero. Toki saa olla ylpeä omasta seksuaalisuudestaan. Lisäksi joidenkin heteroiden halusta järjestää oma kulkueensa tulee väistämättä olo, että se järjestettäisiin vastalauseena Pride-kulkueelle. Niin kuin ne olisivat sama asia. Mutta ne eivät ole.
Uusi translaki on toivottavasti menossa läpi Suomessa ja jatkuvasti saa lukea, kuinka maat vähitellen poistavat lakeja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastaan. Joissain maissa on kuitenkin menty myös takapakkia. Vuonna 2013 Venäjällä tuli voimaan laki, joka estää ”homopropagandan” esittämisen alaikäisille. Se laittaa ihmiset maan alle. Pride-kulkueita ei todellakaan voi järjestää.
Toivon, että elinikäni aikana näen näissä asioissa kehitystä. Paljon kehitystä kun on tapahtunut esimerkiksi viimeisessä 50 vuodessa. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että tänä päivänä on mahdollista olla tarina, joka minulla on. Tarinastani huolimatta elän itsekin syrjinnän uhkan alla.
Kirjoittaja on Saida Suonio, kasvatustieteiden maisteri (11/2015). Hän kirjoittaa omiin kokemuksiinsa ja erilaisiin lähteisiin viitaten. Saidan käyttämät menetelmät ja harjoitteet eivät välttämättä sovellu kaikille sellaisenaan. Huomioi aina yksilöllinen kokonaistilanne ja käänny tarvittaessa ammattilaisten puoleen.
Seuraa Saidaa Instagramissa: @saida_paastairti ja blogia Facebookissa: sivulla Päästä irti @paastairtiblogi (Edit. 10.8.2020).