Intensiiviterapia OCD-klinikalla ja tunnelmat sen jälkeen
Julkaistu alun perin 26.10.2018//
Olen juuri kotiutunut Tampereelta, jossa osallistuin intensiiviterapiaan OCD-klinikalla (ocd-clinic.com). OCD-klinikalla annetaan hoitoa, joka perustuu kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan. Itse kävin ensin alkuarvioinnissa, jolloin minulle tuli jo vahva tunne, että olen tullut oikeaan paikkaan. Itkin autossa tapaamisen jälkeen, koska kukaan ei ollut koskaan ymmärtänyt minua niin kuin tämä terapeutti. Minulle ei jäänyt muuta kuin hyvää sanottavaa terapiasta.
Itse kokemus oli kuitenkin raskas, sillä terapiaan sisältyi paljon altistusta pakkoajatuksilleni eli toisin sanoen peloilleni. Lisäksi terapiassa pyrittiin jättämään kaikenlainen turvakäyttäytyminen kokonaan pois. Pakko-oireisessa häiriössä turvakäyttäytymisten eli kompulsioiden poistaminen aiheuttaa suurta ahdistusta, sillä kompulsioilla on pyritty ahdistuksen vähentämiseen. Intensiiviterapian tarkoituksena siis oli nostaa ahdistusta väliaikaisesti, sillä tutkimusten mukaan ahdistus vähenee ajan myötä, kunhan ihminen ei turvaudu kompulsioihinsa. Ahdistusta pyritään lisäämään lisäksi altistuksilla entistä kovemmalle tasolle.
Jos siis harkitset intensiiviterapiaan hakeutumista, niin suosittelen hakeutumaan sellaisessa vaiheessa, kun motivaatiosi on korkealla. Ei kannata tuhlata rahojaan, mikäli ei tee asioita terapeutin ohjeiden mukaan. Itse pyrin tekemään kaiken terapeutin ohjeiden mukaan, ja ahdistus pysyikin korkealla koko jakson ajan. Se oli vain kestettävä. Suurin terapian anti olikin se, että opin niin paljon sairaudestani, ja siitä, mitä minun kuuluu tehdä, jos haluan parantua. Alla tärkeimmät opit:
1. Ajatuksia ei kannata pakoilla. Ajatukset ovat normaaleja. Pakenemalla ajatuksia, ne muuttuvat sitkeämmiksi. Ongelma pakkoajatusten kanssa on se, että millaisen merkityksen niille annan. Ei niiden olemassaolo.
2. Jos haluan parantua, minun on opittava sietämään ahdistusta. Ahdistus menee ohi itsestään ajan kanssa, kompulsointi pahentaa ahdistusta pitkällä aikavälillä.
3. Jos haluan parantua, minun on opittava sietämään epävarmuutta. Epävarmuus kuuluu elämään.
Näiden kolmen asian lisäksi asia, joka itseni on aina suistanut pois omahoidon raitelta, on kysymys siitä, mistä erotan, mikä on pakkoajatus ja mikä on todellinen uhka? Mikä on kompulsointia, ja mitä todelliseen uhkaan liittyvää toimintaa? Terapiassa opin tähän asiaan alla olevat seikat.
1. Yleensä pakkoajatukset tunnistaa, ne noudattavat tiettyä kaavaa. Kauhukuvat, joita niitä seuraa, noudattavat tiettyä kaavaa.
2. Emme voi kuitenkaan olla varmoja siitä, että kohta 1. on aina totta. Epävarmuus kuuluu elämään. Se on hyväksyttävä, ja riski otettava.
3. Jos haluan parantua, hyväksyn kohdat 1. ja 2., ja kohtelen pakkoajatuksiksi epäilemiäni ajatuksia, kuten niitä kuuluu (ahdistuksen sietäminen, ei kompulsointia).
Toki ahdistuksen sietämiseen löytyy myös auttavia keinoa, kuten esimerkiksi mindfullness sekä meditointi. Mindfullnessia voi harjoittaa missä tahansa. Kun pakkoajatus vaivaa, hyväksy se, ja ohjaa lempeästi ajatuksesi muualle.
Nyt kun olen kotiutunut ja intensiivijakso on loppu, niin minusta tuntuu ristiriitaiselle. Olen täynnä välineitä ja tietoa siitä, kuinka kohdata pakko-oireinen häiriö. Toisaalta pelottaa ottaa riskejä, sietää ahdistusta ja epävarmuutta. Aion kuitenkin tehdä kaiken sen. Lisäksi jännittää töihin paluu ensi maanantaina. Mutta tilanne verrattuna aiempaan, on se, että tiedän, mitä tehdä.
Aion olla rohkea!
Kuvat: @laura_ilojaolo
Kirjoittaja on Saida Suonio, kasvatustieteiden maisteri (11/2015). Hän kirjoittaa omiin kokemuksiinsa ja erilaisiin lähteisiin viitaten. Saidan käyttämät menetelmät ja harjoitteet eivät välttämättä sovellu kaikille sellaisenaan. Huomioi aina yksilöllinen kokonaistilanne ja käänny tarvittaessa ammattilaisten puoleen.
Seuraa Saidaa Instagramissa: @saida_paastairti ja blogia Facebookissa: sivulla Päästä irti @paastairtiblogi (Edit. 10.8.2020).