Jatkokertomus: tuplastigma ja vastuun dilemma.

Tässä olen minä onnellisena. Nykyään minulla menee aikaa pakko-oireisiin päivässä noin neljä minuuttia. Tämä on huomattava parannus siitä, että vielä vuosi sitten käytin aikaa keskimäärin 12 tuntia päivässä. Toisinaan 24 tuntia. Usein unissakin pyöritin ahdistavia pakkoajatuksia.

Vietän tänä syksynä pakko-oireisen häiriöni vuosipäivää. 10 ihanaa yhteistä vuotta (heh). Vietän samalla pakko-oireisen häiriöni (pitkittyneitä) hautajaisia. Teoriassa en saisi enää diagnoosia. Eikö olekin upeaa?

Vaikka olen kiitollinen siitä, mitä kaikkea tämä on opettanut ja muokannut minussa, niin 10 vuotta on pitkä aika. Voi kun olisin tiennyt jo vuosia sitten, mitä tiedän kuntoutumisesta nyt.

Viime postauksessa (täällä) kirjoitin pakko-oireisen häiriön kroonisuudesta, yksilön vastuusta ja negatiivisista ajattelumalleista. Pyysin aiheesta mielipiteitä ja niitä myös sain. Mielipiteet jakautuivat melko vahvasti ja tämä aiheutti myös minussa monenlaista pohdintaa. Ajattelinkin jatkaa näitä pohdintoja myös täällä. Asiat ovat monimutkaisia.

Oli hyvä, että opin esimerkiksi, että kroonisuuden merkitys voi olla myös pitkäikäinen tai toistuva. Jossain lähteissä se on pysyvä, kuten olen sen itse ajatellut. Itse olen aina kokenut sen jotenkin parantumattomana, varsinkin kun siinä on sellainen kaiku. Pakko-oireinen häiriö voi ehdottomasti olla pitkäikäinen tai toistuva. Uskon kuitenkin edelleen, että pakko-oireisen häiriön ei monissa tapauksissa (toivottavasti yhdessäkään) tarvitsisi olla pitkäikäinen, toistuva eikä parantumaton. Minulle se on aina ollut lähinnä masentavaa, että kaikkialla puhutaan vain kroonisuudesta ja sairauden hyväksymisestä paranemisen sijaan.

Kuten viime postauksessa sanoin: ei minulla ole totuutta mihinkään. Omaan tarinaani kai,vaikka oma tarinakin tuntuu välillä mielessä sekavalta. Näistä asioista on kuitenkin tärkeää puhua. Ei kaikkien tarvitse kulkea samaa polkua kuin minä. Jokainen valitsee itse, mihin uskoo ja mitä valintoja haluaa tehdä. Saatan kertoa joskus jotakin vinkkejä tai neuvoja blogissa, mutta pääpiirteittän pyrin siihen, että annan niitä vain pyydettäessä.

Olen ollut viime aikoina monenlaisten pohdintojen äärellä. Näkökulmaa vaihtamalla asiat näyttävät aina hieman erilaisilta. Monet asiat ovat myös tilannesidonnaisia. Jokainen joutuu itse pohtimaan, mikä on heille totta.

Kun olen ollut sairas, olen pohtinut, saako ihminen olla sairas. Yritin murtaa niitä stigmoja kertomalla sairaudestani kaikille. Tuolloin minulla oli monia hyviä kohtaamisia, mutta myös vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä.  Jotkut eivät usko, että koko sairaus on vaikea. Lopeta vain huolehtimasta. Yritin myös purkaa sitä mielikuvaa, että mielenterveyskuntoutujat ovat ”ne toiset”. Olen itse työskennellyt mielenterveyskuntoutujien parissa ja ollut samalla itsekin sellainen.

Nykyään kun olen hyvässä kunnossa, niin olen välillä pohtinut, että saako ihminen parantua? Onko mielenterveyden häiriöstä parantunut ihminen ärsyttävä selviytyjä, itseään täynnä ja epäuskottava?Joskus tulee hiljaista, kun puhun paranemisen mahdollisuuksista. En ole varma miksi. Jotain omituista siihen kuitenkin liittyy. Nyt välillä tuntuu, että yritän murtaa niitä stigmoja.

Joissain tilanteissa ilmapiiri on todella mietityttänyt. Tuntuu, että jotkut kokevat, että sairaus on liian vaikea parannettavaksi. Se herättää väistämättä pohtimaan asioita, joita minullekin on sanottu. Arvotetaanko minut? Olenko ollut jotenkin vähemmän sairas kuin toiset? Olenko liian hyväosainen? Olenko jotenkin epäuskottava puhumaan tästä?

Oma tavoitteeni on kuitenkin se, että pakko-oireisen häiriön hoito paranisi ja ihmiset voisivat paremmin. Yritän aina ajatella asioita muiden näkökulmista ja ymmärrystä kyllä riittää. Siltikin negatiivisuus ja kaikenlainen syyttely herättää minussa väistämättä tunteen, että sen ajan voisi käyttää paremmin. Kyllä minulla ymmärrystä riittää vaikka mille reaktioille, nuorempana räjähtelin itse milloin mistäkin. Voinhan huonosti.

Nyt olen jotenkin yhtäkkiä pelaamassa kaikissa joukkueissa. En ole sairas, mutta en tervekään. Välillä on vaikea olla kaikkien erilaisten uskomusten keskellä. Välillä tuntuu siltä, että jotenkin joutuu todistelemaan itseään kaikkiin suuntiin.

..kyllä, pakko-oireinen häiriö on elämää vahvasti haittaava sairaus.

..ja ei, pakko-oireinen ei voi vaan lakata huolehtimasta.

..ja kyllä, minulla todella on tämä sairaus, vaikka se ei päällepäin näy.

..ja ei, se ei ole vain tarkkuutta ja käsienpesua.

…ja kyllä, siitä toipuminen on ollut todella vaikeaa.

..mutta kyllä, toipuminen on mahdollista.

..ei, työssäkäynti ei ole sairauden mittari.

… ja kyllä, sain mahtavaa terapiaa pakko-oireisiin. Olen siitä ikuisesti kiitollinen ja tunnen oloni etuoikeutetuksi.

..mutta ei, ei se helposti käynyt. Jouduin todella tekemään sen työn itse. Eihän olympiavoittajallekaan sanota: ”Voitit vain, koska sinulla oli hyvä valmentaja.”

Kannattaisi varmaan olla vaan oma itsensä ja hyväksyä, että ihmiset ajattelevat aina omien linssiensä läpi. En voi kuitenkaan olla hiljaakaan.

Olen käynyt seitsemässä terapiassa, joista yli puolet olivat minulle enemmän haitallisia kuin hyödyllisiä. Yhdestä meinasin tehdä valituksenkin. Ainoa todella hyödyllinen terapia pakko-oireisiin oli intensiiviterapia, jossa opin kaksi tärkeää asiaa. Raamit välineistä ja keinoista, jotka auttavat pakko-oireisiin. Ja tärkein: kukaan ei tee sitä työtä puolestani, on pakko tehdä se itse.

Se, että puhun vallan ottamisesta omiin käsiin juontuu tästä. Ymmärrän, että joku voi kokea sen syyllistävänä. En tarkoita sillä vähätellä ketään, syyllistää ketään tai nostaa itseäni jalustalle. En tarkoita, että ihmisen pitäisi selkänahastaan repiä ne voimavarat. Joissain tilanteissa itse kuitenkin jouduin niin tekemään, jotta olen tänään tässä.

En tarkoita sillä missään nimessä ”Ota itseäsi niskasta kiinni”. Se kuulostaa ymmärtämättömän ihmisen puheelta. En todellakaan tarkoita. En tarkoita, että ihmisen pitäisi parantua yksin kammiossaan. En todellakaan. Jos minulla olisi mahdollisuus, antaisin kaikki tuet kaikille. Tätä myös yritän tehdä.

Olen myös todella kiitollinen resursseista, jotka olen saanut. Ymmärrän myös sen, että kaikilla ei ole samoja resursseja.

Minulle kuitenkin suurin oivallus tässä kaikessa prosessissa oli se, että valta on vastuuta ja vastuu on vapautta. Vapaus on onnea.

Tarkoitan vallan ottamisella omiin käsiin sitä, että tekee sen, mitä pystyy niillä resursseilla, mitä on. Kääntää negatiivisuuden johonkin rakentavaan. Ei negatiivisuus tee kenenkään elämästä parempaa. Pelkkä ajattelumallien muutos saattaa johtaa moniin positiivisiin vaikutuksiin. Silloin myös saattaa nähdä enemmän mahdollisuuksia muutokseen ympärillään. Vastuun ottamista on esimerkiksi avun hakeminen. Tai avun vastaanottaminen. Rahan säästäminen terapiaa varten. Ei maratonia tarvitse juosta sekunnissa. Kuntoutumisen prosessit vievät aikaa, ja jokainen pyrkii niitä kohti omassa aikataulussaan, mikäli haluaa.

Joskus tilanteet ovat vaikeita. Silloin toivottavasti ihminen löytää ne voimavarat itsestään pyytää apua. Tai toivottavasti joku toinen huomaa sen hädän ja puuttuu tilanteeseen. Millään kirjoituksellani en tarkoita, että musertavasti epätoivoisen ihmisen pitäisi jotenkin ”ryhdistäytyä”. Kuitenkin silloinkin, kun ihminen ottaa apua vastaan tai hän sitä pyytää, hän ottaa vastuuta. Hän tekee niin myös silloin, kun hän kieltäytyy haitallisesta avusta.

Yhteiskunnassamme ei aina saa apua silloin, kun sitä tarvitsee. Usein saa myös vääränlaista apua. Olisi tärkeää osata tunnistaa, mikä apu on oikeaa. Tietää, mikä apu on itselle hyväksi. Olisin tarvinnut terapeuttista tukea tämän prosessin loppuunsaattamiseen intensiiviterapian jälkeen. Samaan aikaan läheiseni sairastui syöpään. En löytänyt sellaista tukea, mitä olisin tarvinnut. Se aiheuttaa minussa surua edelleen. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta. Olisi tehnyt mieli luovuttaa tuhat kertaa. Oli kuitenkin pakko valita, jätänkö hyvin alkaneen kuntoutumisen kesken vai jatkanko sitä itse. Päätin jatkaa.

Jos haluaa toipua, niin tavalla tai toisella on otettava vastuuta. Näin se vaan on. Olisin toivonut, että joku olisi kertonut sen minulle jo vuosia sitten. Olisin mennyt tästä kaikesta läpi jo aikaa sitten, jos olisin tiennyt, että ajatuksia voi muuttaa ja niitä muuttamalla kaikki muuttuu. En olisi jäänyt odottelemaan yhtä vuosikymmentä.

Tämä on se viesti, jota yritän välittää sanomalla: ota valta itsellesi.

Jokainen ihminen ansaitsee olla onnellinen. Arvosta itseäsi ja anna itsellesi parastasi. Moni varmasti yrittää parhaansa niillä voimavaroilla, jotka on. Itse kuitenkin ajattelen niin, että energiaa voi suunnata eri tavoin käyttämällä suunnilleen yhtä paljon voimavaroja. Käänsin yksi ajatus ja asia kerrallaan ajan, minkä käytin pakko-oireisiin pelkojeni voittamiseen. Molemmat aiheuttivat suurta kärsimystä, mutta kumpi on tie ulos?  Uskon, että sen voi tehdä nopeasti tai vähitellen. Asioiden muuttaminen nosti kyllä ahdistuksen hetkellisesti suuremmaksi, mutta jokaisella voitolla sain palasen itseäni takaisin.

Mitä, jos kokeilisi vaikka ajatella hetken ajan eri tavoin? Itsensä vuoksi. Toki muutosten tekeminen voi vaatia hieman enemmän, mutta muutosten tekemisen voi aloittaa tekemällä pikkiriikkisiä muutoksia. Monesti se, mihin luulee pystyvänsä, ei ole lähelläkään sitä, mihin todella pystyy. Eivät ne ajatukset ja elämät yhdessä yössä tule muuttumaan, mutta kyllä ne muuttuvat, jos harjoittelee.

On inhottavaa, jos apua ei saa silloin, kun sitä tarvitsee. On kauheaa, jos tilanne tuntuu epätoivoiselta ja resurssit ovat olemattomat. Siltikin, vain muuttamalla jotakin, jotain muuttuu.

Vastuu ja valta itsestä eivät ole kirosanoja. Ne ovat vapautta.

 

Kirjoittaja on Saida Suonio, kasvatustieteiden maisteri (11/2015). Hän kirjoittaa omiin kokemuksiinsa ja erilaisiin lähteisiin viitaten. Saidan käyttämät menetelmät ja harjoitteet eivät välttämättä sovellu kaikille sellaisenaan. Huomioi aina yksilöllinen kokonaistilanne ja käänny tarvittaessa ammattilaisten puoleen.

Seuraa Saidaa Instagramissa: @saida_paastairti ja blogia Facebookissa: sivulla Päästä irti @paastairtiblogi (Edit. 10.8.2020).