Aloitin toiseksi viimeisimmän terapiani viime syksynä. Aloitin käymään eräällä naisella, joka epäonnekseni kohteli minua todella huonosti. Ehdin käydä naisella kolmesti. Viimeisimmältä käynniltä lähdin itkien, koska hän painosti minua kertomaan tavoitteistani, joita en osannut hänelle kertoa. Hän ei kuulemma ollut taikuri. Menin itkien lähimpään baariin oluelle, ja pohdin, että onneksi kyseessä olin minä eikä joku, jolle tämä olisi ollut vieläkin kovempi luottamuksen menetys. Minä ymmärrän paljon asioita ihmisiltä, hänellä oli varmasti huono päivä. En kuitenkaan ymmärrä sitä, että kun kirjoitin hänelle järkytyksestäni sähköpostia, en saanut mitään vastausta. En voi muuta ajatella kuin, että hän on niin lukossa, että ei muuhun pystynyt.

Luottamus meni hetkeksi ja minulla kesti, että uskalsin uudelleen luottaa uuteen ihmiseen. Nyt olen kuitenkin jo useasti käynyt uudella terapeutillani, ja suhde tuntuu hyvältä. Luottamus on syntynyt aiemmasta takaiskusta huolimatta. Viime käynnillä pohdimmekin matkaani, olenhan jo melko pitkällä suhteessa itsetuntemukseen, ja siihen, että hallitsen mieltäni jo hyvin.

Hallinta ei ole tullut kuitenkaan mitenkään ilmaiseksi. Olen viimeiset yli 14 vuotta työstänyt itseäni viidessä eri terapiassa ennen kahta viimeisintä terapiasuhdetta. Olen siis yhteensä käynyt seitsemässä terapiassa. Olen ollut psykoterapiassa, psykologisessa vyöhyketerapiassa, hahmoterapiassa, nettiterapiassa ja nyt ratkaisukeskeisessä/kognitiivisessa terapiassa. Kaikista näistä on ollut hyötyä siinä kohtaa, kun olen niissä ollut. Psykoterapia on auttanut ymmärtämään mieltä, vyöhyketerapiassa löytyi suhde omaan kehoon, hahmoterapiassa purin patoumia ja nettiterapiassa harjoittelin pakko-oireiden altistustehtäviä. Kaikkiin terapioihin on kuitenkin kulunut järjettömästi aikaa, vaivaa ja useisiin myös rahaa. Olenhan maksanut suuren osan itse. Puhumattakaan siitä ajasta, jonka olen vielä omalla ajallani käyttänyt meditoimiseen, pohtimiseen ja harjoitteluun.

Työn määrä on ollut valtava. Joka vuosi olen miettinyt, että vieläkö on työsarkaa, mutta nyt vihdoin se on alkanut vähentyä. Matka ei lopu koskaan, mutta elämänlaatu on huikealla tasolla verrattuna aiempaan. Kymmenen vuotta sitten olin kuitenkin ajatellut olevani tässä pisteessä jo paljon aiemmin. Mielen asiat eivät kuitenkaan tapahdu nopeasti, vaan ne vaativat loputonta harjoittelua. Vähitellen oppii. Olen opetellut tunnistamaan omia tunteitani, käytösmallejani, kehon tuntemuksia, tunteiden ilmaisua sekä pakkoajatusten ja -oireiden hallintaa. Lisäksi opetellut meditointia ja positiivista ajattelua.

Mahtavaa, että näkökulma tuli esiin terapiassa. On tärkeää jäädä välillä katsomaan myös taaksepäin, matkaa, jonka olen tehnyt. Tuskallinen matka se on ollut, mutta olen saanut siitä enemmän kuin olen koskaan toivonut. Kyllä elämässä sinnikkyys palkitaan. Nyt voi antaa itselleen halauksen siitä, kuinka paljon olen nähnyt vaivaa itseni kehittämiseksi. Olen soturi!

Mikä sinua on auttanut taistelussa mielenterveyden ongelmien kanssa tai mielenterveyden ylläpidossa?

Saida

Kuvat: Otettu Käsityöläismuseossa Turussa, 1. ja 3. kuva @laura_ilojaolo ottamia.

Kirjoittaja on Saida Suonio, kasvatustieteiden maisteri (11/2015). Hän kirjoittaa omiin kokemuksiinsa ja erilaisiin lähteisiin viitaten. Saidan käyttämät menetelmät ja harjoitteet eivät välttämättä sovellu kaikille sellaisenaan. Huomioi aina yksilöllinen kokonaistilanne ja käänny tarvittaessa ammattilaisten puoleen.

Seuraa Saidaa Instagramissa: @saida_paastairti ja blogia Facebookissa: sivulla Päästä irti @paastairtiblogi (Edit. 10.8.2020).