Sinulla on valta! Perustelut, miksi ajattelen, että OCD:sta voi kuntoutua ja haluan kannustaa muita samaan.

Kuntoutumiseni edetessä tarinani on aiheuttanut yhä enemmän keskustelua ja se on hienoa! Jaan itse tarinaani netissä, joten keskustelun herättäminen on yksi tarkoitusperistänikin. Keskustelu on itselleni aina ollut todella tärkeä työkalu oman ajattelun kehittämisessä, joten vastaanotan rakentavaa kriitiikkiä ja mielipiteitä avosylin. Ei minulla ole asioihin totuutta eikä se ole edes tarkoitus. Ymmärrän sen, että jotkut väitteeni aiheuttavat joskus voimakkaitakin reaktioita ihmisissä. Erityisesti viime blogini on aiheuttanut keskustelua (lue blogi täällä). Minulla on kuitenkin näkemys syystä ja koska ajattelen, että perustelut ovat tärkeitä, ajattelin avata niitä teille tässä.

  • Pakko-oireinen häiriö OCD ei ole krooninen sairaus

Kun sairastuin pakko-oireiseen häiriöön, luin netistä, että se on krooninen sairaus. Aluksi huokaisin helpotuksesta. En olekaan heikko vaan minulla on parantumaton sairaus. Oireilleni löytyi syy! Hetken aikaa myös uhriuduin. En voi tälle mitään. Olen sairas.

Olen kuitenkin aina ollut kova kyseenalaistamaan asioita ja kiitos kotikasvatukseni, minua on aina kannustettu ajattelemaan itse. Jonkin ajan kuluttua näin tapahtuikin. Aloin lukea netistä tietoa OCD:n kroonisuudesta. Vastaan alkoi tulla myös selviytymistarinoita. Mitä jos OCD ei olekaan krooninen, mietin. Lopulta vastaan tuli Shannon Shy. Mies, joka sai minut uskomaan kuntoutumiseen. Siinä hän oli. Elävä esimerkki. Hän parantui. Täysin. Voisinko minäkin?

Ajan myötä minulla on ollut yhä enemmän esimerkkejä tästä. Itseäni pidän parhaana esimerkkinä itselleni. Tiedän, että oirekuvastani suuri osa on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Miksi muutkin oireet eivät voisi? Minulla on itselleni tarpeeksi todisteita uskoakseni, että kroonisuuden leima ei ainakaan aukottomasti pidä paikkaansa. Voi  myös olla, että se on täyttä puppua.

Ainakin voin päästä tilanteeseen, jossa OCD ei hallitse elämääni lainkaan. Olen itse ohjaksissa.

  • Minulla on oikeus puhua tästä

Olen kokenut, että toisinaan epäillään, että mikä oikeus minulla on kertoa, miten OCD:sta voi kuntoutua. Itse koen, että minulla on oikeus kertoa oma kokemukseni ja itseäni auttaneet tavat. Koen sen myös henkilökohtaisesti jollain lailla velvollisuudekseni. Ihmiset voivat valita, haluavatko käyttää samoja keinoja.

Kasvatustieteilijänä olen hyvin tietoinen siitä, että ihmiset ponnistavat elämään eri lähtökohdista. Joillakin on rakastava ja turvallinen lapsuus, toisilla ei ole. Joillakin on taloudellisia resursseja, toisilla ei ole. Toisilla on enemmän henkistä pääomaa, toisilla ei ole. Se on mielestäni ihan täysi fakta. Elämä on epäreilua. Elämän polun pitkittyessä kokemuksia karttuu. Ihmisille tapahtuu eri asioita. Elämän epäreiluutta on yhä monimutkaisempaa mitata.

Ymmärrän ihmisten reaktioita enkä koe tarpeen syyttää ketään. Silti olen itse kokenut seuraavat kommentit vähättelevinä tilanteissa, joissa olen kertonut tarinaani:

”Eihän sinulla voi olla OCD.”

”Mutta sinähän käyt töissä.”

En ole ollut ”tarpeeksi sairas”.

Olen liian ”hyväosainen.”

Kukaan ei voi hypätä toisen elämään ja ajatuksiin. Onko siis mitään järkeä vertailla sitä, kuka on sairain tai kenellä on rankimmat kokemukset? Kenellä on oikeus kertoa tarinansa? En lähtisi myöskään syyttelemään ketään hyväosaisuudesta. Kukaan ei valitse elämänsä resursseja. Puhuisin mieluummin siitä, miten resurssit tuodaan kaikkien saataville.

Itse olen ollut monella tavalla hyväosainen. Olen ollut myös monella tavalla huono-osainen. OCD:n tiimoilta olen ollut siinä hyväosainen, että minulla on ollut taloudellinen mahdollisuus päästä terapiaan, joka auttoi. Olen ollut myös sen verran työkykyinen suurimman osan aikaa, että olen voinut tienata rahaa maksaakseni terapioita ja muita hyvinvointiin liittyviä asioita. Onnistuin myös valmistumaan yliopistosta.

Suurimman osan aikaa OCD oli kuitenkin läsnä päivän joka hetki. Jos tuurilla sattui parempi päivä, saatoin opiskella 12h putkeen, jotta pysyin mukana opiskeluissa. Itkin työpaikan vessassa tauoilla. Voi hyvin olla, että minulla on ollut helpompaa tai sitten olen vain tough motherf****r. Kuka tietää. Ehkä molempia. Lisäksi suomalainen valtio on tukenut minua esimerkiksi opintotuen ja -osasairauspäivärahan muodossa. Olen saanut myös paljon tukea läheisiltä.

Kukaan ei voi siltikään tietää, miten paljon olen tehnyt itse edistääkseni omaa hyvinvointiani. Vain minä lopulta tiedän. Minun olisi kuitenkin hyvin vaikea antaa tukea nyt muille, jos en olisi sitä itse saanut. Jos en olisi saanut reseptiä kuntoutumiseen terapiasta ja tukea sen toteuttamiseen, en pystyisi jakamaan tukea ja strategiaani kenellekään. Nyt voin jakaa niitä ilmaiseksi netissä kaikkien saataville.

  • Sinulla on valta

Väitteeni pohjaksi on syytä miettiä, mitä on kuntoutuminen? Itse näen kuntoutumisen niin, että liikutaan kohti parempaa hyvinvointia. Uskon, että tämä voi olla mahdollista ihan kenelle vain. Toki siihen vaikuttaa ihminen kokonaisuutena. En voi väittää, että se kaikkien kohdalla pitää paikkansa. Mutta kukaan ei voi sitäkään väittää, että se ei voisi pitää paikkaansa. Sairauden hyväksyminen on hieno asia, mutta uskon, että uhriutumisesta on pelkkää haittaa.

Koska pakko-oireisesta häiriöstä kuntoutumisessa on kyse reaktioiden muuttamisesta, valta on ainoastaan ihmisellä itsellään. Kukaan muu ei voi muuttaa reaktioitasi. Vain sinä. On vaikeaa mennä läpi siitä ahdistuksesta, mitä reaktion muuttaminen vaatii. Siksi en voi väittää, että kaikki pystyvät siihen ilman asianmukaista tukea. En osaa sanoa, olisinko itse pystynyt. On kuitenkin paljon ihmisestä itsestään kiinni, mistä etsii tukea ja mitä tekee hyvinvointinsa eteen. Mihin käyttää rahansa ja aikansa. (Edit: En tarkoita syyllistää ketään. Tiedän, että tukea on vaikea löytää ja ihmisen voimavarat ovat rajalliset.)

Kerron näitä asioita blogissa, koska pelkkä Shannon Shyn olemassaolo sai minut yrittämään kovemmin. Uskomaan siihen, että vain minä voin muuttaa elämäni. Vaikka ihminen saisi kaikki tuet, terapiat ja rahat tässä maailmassa, se ei tule ketään kuntouttamaan. Tietysti se auttaa, mutta työ on jokaisen  tehtävä silti itse. Se on vaikeaa ja tuskallista. Jokaiselle, joka sen tekee. Juhlisin kaikkia niitä supersankareina, jotka siitä menevät läpi, koska tiedän, että se on helvetillinen tie. Juhlisin myös kaikkia niitä, jotka elävät vaikeuksien keskellä. Jokainen heistä on vahva ja arvokas.

Pääpointtini on tämä. Vaikka elämä on epäreilua, on turha käyttää energiaa syyttelemiseen, katkeruuteen, uhriutumiseen ja vertailemiseen. Se on ajanhukkaa. Miksi minulle kävi näin huonosti? Mitä jos sen energian ohjaisi omaan hyvinvointiinsa? Ottaisi pieniä askelia sitä kohti. Pienistä askelista se suuri matka koostuu. Auttaisi muita, kun olisi itse tarpeeksi tasapainossa.

Välillä provosoin blogissa tietoisesti tällä asialla, koska haluan herätellä ihmisiä ottamaan vastuuta omasta hyvinvoinnistaan. Alkuun saattaa tuntua haastavalta hyväksyä se vastuu. Kuitenkin kun löytää sen voiman, minkä siitä saa, ei halua enää koskaan luopua siitä. Eteenpäin pääsee vaan menemällä eteenpäin.

Lempilauseeni loppuun: ”Rohkeus ei ole sitä, ettei pelkää. Rohkeus on sitä, että menee eteenpäin, vaikka pelottaa. ”

Tsempit kaikille! Kertokaa mietteitänne, suurella mielenkiinnolla lueskelen kommenttejanne.

(Edit: Tämä postaus herätti keskustelua, jota pohdin lisää täällä).

<3: Saida

 

Kirjoittaja on Saida Suonio, kasvatustieteiden maisteri (11/2015). Hän kirjoittaa omiin kokemuksiinsa ja erilaisiin lähteisiin viitaten. Saidan käyttämät menetelmät ja harjoitteet eivät välttämättä sovellu kaikille sellaisenaan. Huomioi aina yksilöllinen kokonaistilanne ja käänny tarvittaessa ammattilaisten puoleen.

Seuraa Saidaa Instagramissa: @saida_paastairti ja blogia Facebookissa: sivulla Päästä irti @paastairtiblogi (Edit. 10.8.2020).

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *