Ylävireistä vuoristorataa
Viikko sitten torstaina tulin kotiin OCD-klinikalta (ocd-clinic.com), jossa hoidatin pakko-oireista häiriötäni. Kokemus oli mitä suurenmoisin, josta kirjoitinkin viime postauksessa. Klinikalta sain mitä parhaimmat työkalut taistoon OCD:tä (Obsessive Compulsive Disorder) vastaan. Käytännön toteutus kotona onkin sitten toinen juttu.
Pakko-oireisessa häiriössä ihminen ahdistuu jostakin asiasta, jonka kokee uhkaksi (obsessio), ja sitä seuraa pakonomainen tarve tehdä jotain asialle (kompulsio). Ihminen yrittää näin hallita ja vähentää ahdistusta. Tekemällä kompulsioitaan ihminen kuitenkin pitkässä juoksussa vain pahentaa ahdistustaan. Esimerkiksi ihminen, joka pelkää bakteereita. Hän näkee uhan liassa, joten hän yrittää estää uhkaa tapahtumasta pesemällä käsiään. Lopulta käsien pesu on jatkuvaa, koska pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä on tyytyväinen vasta silloin, kun uhka on minimoitu 100%. Elämässä tällainen ei kuitenkaan ole mahdollista. Kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa kompulsioiden tekeminen lopetetaan ja ahdistus kasvaa väliaikaisesti. Pitkässä juoksussa ahdistus kuitenkin lievenee, kun ihminen havaitsee, että ahdistus vähenee ajan myötä. Samalla ihminen opettelee sietämään epävarmuutta.
Palasin töihin tällä viikolla. Alkuviikko töissä sujui todella hyvin, ja olin todella ylpeä itsestäni. Onnistuin sietämään ahdistavia ajatuksiani tekemättä kompulsioitani. Perjantaina olin hieman alavireinen ja flunssainen, joten en enää jaksanut taistella kuten alkuviikosta. Töissäkin tuli siis tehtyä muutamia kompulsioita, jotka minulle tarkoittavat tarkisteluja ja varmisteluja. Jouduin hetkellisesti takaisin pakko-oireisen häiriön kehään, mutta onneksi minulla on klinikalta saamani työkalut, jotta tiedän, mitä minun kuuluu seuraavaksi tehdä: lopettaa kompulsointi ja taistella!
Tämä taistelu on jatkuvaa vuoristorataa eri tunteiden kanssa. Samaan aikaan, kun tunnen onnistumisen ja ylpeyden tunteita onnistuessani välttämään kompulsioita, taustalla on aina pelko ja ahdistus. Toisaalta hetkellisen helpotuksen (kompulsion jälkeen) vastaparina on aina pettymys ja tuska epäonnistumisesta. Jos haluan pysya oikealla tiellä, on ensimmäinen vaihtoehto kuitenkin oikea. Pelko ja ahdistus kuuluvat elämään jossakin määrin, ja niiden määrä vähenee, kunhan vain pysyn niskan päällä sairaudestani. Tällä hetkellä tunteet ovat kuitenkin ristiriitaiset. Kun valitsen itseni uhkan minimoimisen sijaan, tunnen itseni aina itsekkääksi, joka ei taas ole kiva tunne. Toisaalta tiedän, että minullakin on oltava oikeus onneen, en ole mikään kaikkien uhkien vartija.
Jatkan kuitenkin taistelua itseni puolesta, sillä en halua tuhlata elämääni murehtimiseen. Helppoa tämä ei ole, mutta uskon, että se on sen arvoista. Jatkan siis taisteluani pienista vastaiskuista huolimatta ja liikun hitaasti, mutta varmasti kohti parempia päiviä. Kaksi askelta ylöspäin ja yksi alaspäin. Liikun hitaasti portaita kohti onnellisuutta, vaikka tie on kiero kuin kuvassa oleva puu.
Ensimmäinen kuva: @laura_ilojaolo
Kirjoittaja on Saida Suonio, kasvatustieteiden maisteri (11/2015). Hän kirjoittaa omiin kokemuksiinsa ja erilaisiin lähteisiin viitaten. Saidan käyttämät menetelmät ja harjoitteet eivät välttämättä sovellu kaikille sellaisenaan. Huomioi aina yksilöllinen kokonaistilanne ja käänny tarvittaessa ammattilaisten puoleen.
Seuraa Saidaa Instagramissa: @saida_paastairti ja blogia Facebookissa: sivulla Päästä irti @paastairtiblogi (Edit. 10.8.2020).