Huomenna, 6.5., vietetään Älä laihduta-päivää, ja sen takia haluan jakaa teille kolme tarinaa.

Olipa kerran äiti, joka huomasi sukulaisen rippijuhlissa ennen niin lapsekkaan hoikan 18-tyttärensä kehittäneen navan seudulleen uutta, naisellista pyöreyttä: pienen vatsamakkaran. Äiti huomautti että asiaan olisi helppo tehdä muutos, kun vaan katsoo mitä syö ja liikkuu enemmän. Äiti rupesi huomauttamaan jos tyttö meinasi ottaa iltapalaksi rasvaista jogurttia eikä rasvatonta maitorahkaa. Puolen vuoden päästä ennestään hoikka tytär oli laihtunut 10 kiloa eikä äiti huomannut mitään muutosta. Kesällä rippijuhlissa käytetty mekko ei pysynyt enää päällä. Tytär jakoi laihduttamista – ehkä äiti jonain päivänä huomaa ja kehuu. Ei tyttö oikeastaan halunnut mitään muuta enemmän kuin miellyttää äitiään – että äiti osoittaisi hyväksyntänsä. Tyttö saavutti lopulta alipainon rajan ja ohittikin sen, mutta äidin kiitosta ei siltikään tullut. Äiti vain keksi uusia parannuskohteita tytön elämässä tyylistä ja pukeutumisesta elämäntapaan asti.

Pieni poika oli iloinen ja ahkera koululainen. Kolmannen luokan terveystarkastuksessa terveydenhoitaja silmäili poikaa hetken ja kysyi syökö tämä paljon karkkia. Poika sai kotitehtäväksi pitää ruokapäiväkirjaa. Siinä ei ollut mitään erikoista: tavallista ja jopa aika monipuolista kotiruokaa, päivittäin kasviksia ja joskus jokin pieni herkku, mutta terveydenhoitaja toivoi että poika tulisi parin kuukauden päästä uudestaan. Poikaan iskostui huoli, eihän hän halunnut olla pullukka! Poika rupesi varomaan syömisiään ja koitti pienentää annoskokojaan. Herkuista hän kieltäytyi kokonaan vaikka kotona välillä maaniteltiinkin. Kaverien kanssa ryhmäpaine herkkujen syömiseen kasvoi niin suureksi että poika ei enää halunnut mennä kaverisynttäreille. Yläasteella hän meni eri kouluun kuin vanhat luokkakaverit. Hänellä ei ollut vielä ollut kasvuspurttia, ja hän koki itsensä edelleen lyhyeksi ja paksuksi. Uudessa koulussa harva tunsi poikaa, joten ruokavälitunneilla oli helppo lähteä ulos tai piileksiä vessassa ja siten sai vältettyä kokonaisen aterian. Poika riemua onnistuttuaan välttämään aterian tai ylimääräisen herkun, ja ahdistusta kun isä ehdotti että mentäisiin yhdessä pitsalle. Kotona osan ruoasta sai aina sujautettua pöydän alle koiralle, mutta ravintolassa sitä mahdollisuutta ei ole. Poika alkoi käydä väsyneeksi ja kiukkuiseksi, eivätkä koulutyöt enää sujuneet. Vanhemmatkin olivat huolestuneet ja he ottivat asian esille. Ensiksi poika suuttui ja raivosi, mutta lopulta huuto kääntyi itkuksi. Hän ei enää jaksanut, mutta hän ei myöskään uskaltanut enää syödä normaalisti. Hän näki peilistä ainoastaan pullukan, ja pahin pelko oli että hän lihoisi entisestään. Vanhemmat taas katselivat kauhistuneena ruipeloa poikaa, jonka edellisenä keväänä ostetut housut eivät meinanneet pysyä ylhäällä – poikahan on kasvuiässä. Vanhemmat saivat pojan pakotettua psykologin juttusille, mutta vielä nyt pojan ollessa abiturientti lukiossa, kamppailee hän syömisen kanssa. Lihomisen pelko istuu niin syvällä ja se hallitsee elämää.

Tyttö oli ollut nuorena vähän liiankin hoikka. Hän oli saanut kuulla vuosien varrella yllin kyllin kommentteja painostaan. Kommentoijat eivät tarkoittaneet pahaa, mutta ”sinulle nyt mahtuu mikä vaan, et sinä tiedä näitä meidän muiden ongelmia”- ja ”syöt varmaan kuin lintu”-tyyliset heitot osuivat arkaan paikkaan. Lopulta tytöllekin rupesi kertymään painoa. Kun hän kävi pitkästä aikaa mummolassa, hän halasi mummoaan rennon lämpimästi. Mummon käsi tytön selässä hapuili ensin lapaluiden seudulla, jotka eivät törröttäneet selästä enää samalla tavalla kuin ennen. Mummo siirtyi selästä puristelemaan tytön käsivartta varmistuakseen siitä että tyttö tosiaan oli lihonut. Mummo riemuitsi, tyttö sen sijaan päätti ettei hän enää ikinä halaisi mummoa, jos sitä kerran käytettiin läskitarkastuksen muotona.

Kodilla on tärkeä asema asennevaikuttajana

Jos vanhemmat ovat jatkuvasti tyytymättömiä omaan vartaloonsa ja valittavat vatsamakkaroistaan lapsen edessä, vertaa lapsi lähes väistämättä itseään heihin. Vanhemmat menevät karkkilakkoon ja sipsilakkoon ja pitsalakkoon ja ties mihin lakkoon, mutta yrittävät sanoa lapselle että hän voi toki syödä mitä tahansa. Miksi lapsi sitten sen uskoisi? Hänelle vanhemmat ovat olleet täydellisiä ihmisiä, esikuvia. Lapsi pyrkii tekemään monet asiat juuri niin kuin hänen vanhempansakin tekevät? Ei ole ihme kun 13-vuotias ilmoittaa ryhtyvänsä karkkilakkoon tai laihdutuskuurille vanhempien esimerkin mukaan. Olisi ihanaa jos tuon ikäisen ei tarvitsisi miettiä painoaan, mutta tässä maailmassa se alkaa tuntua jo utopistiselta. Sillä on väliä miten vanhemmat puhuvat omasta painostaan ja kehostaan, ja miten he puhuvat lapsen kehosta ja painosta.

Syömishäiriöt ovat yleisiä, ja ne sattuvat todella paljon

Tarkoitukseni ei ole syyllistää ketään, vaan herättää ajatuksia siitä miten painosta ja ulkonäöstä keskustellaan. Nämä tarinat ovat jotain, mitä olen saanut nähdä oman elämäni varrella.  Syömishäiriöstä jää usein arvet loppuelämäksi. Kun mieleen on iskostunut ajatus epätäydellisestä itsestä, ei se sieltä äkkiä katoa. Huono itsetunto ja itseinho eivät todellakaan katoa hetkessä, vaan edessä on vuosien työ. Usein sanotaan myös että ”kerran syömishäiriöinen, aina syömishäiriöinen”. Vaikka syömishäiriöstä parantuisikin, on vaikea saavuttaa ikinä täysin normaalia suhdetta ruokaan ja painoon. Lihomisen pelko iskee nopeasti uudelleen päälle heti jos vaa’an lukema tekee pienen pompun. Hyvä ohjenuora mielestäni on että mieti kahdesti ennen kuin kommentoit kenenkään painoa. Tämä koskee ihan kaikkia – ei vain perheenjäseniä.

Lisää tietoa Älä laihduta-päivästä ja syömishäiriöistä löytyy Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n sivuilta.

Lue myös:

Sokerikoukku – urbaanilegenda?
Pakko saada sixpack