Hei täältä blogihiljaisuuden takaa. Olen miettinyt tämän postauksen kirjoittamista pitkään, mutta vasta nyt aika tuntuu sille kypsältä. Edellinen postaus tuli ulos joulukuussa, mutta oikeastaan koko syksyn ajan päivitystahti on ollut hiljaisempaa. Syitä on monia, ja raotan niitä nyt tässä hieman. Yksi keskeisimmistä tekijöistä hiljaisuuden takana ovat olleet polvivaivat, jotka ovat vaivanneet minua enemmän tai vähemmän viimeiset viisi kuukautta(!). Blogia säännöllisesti seuranneet varmasti muistavat pyöräilyinnostukseni viime vuodelta, eikä liene jäänyt epäselväksi kuinka paljon iloa se toi elämääni. Vielä syyskuun alussa riemuitsin suurimmasta, siihen astisesta etapistani: 100 km pyöräilylenkistä. Hommassa kuitenkin seurasi itku pitkästä ilosta, ja muutamaa viikkoa myöhemmin huomasin polveni jäykistyvän, ja lokakuussa se oli jo ihan kunnolla turvonnut ja jäykkä.

Iso-Britanniassa on ilmainen julkinen terveydenhuolto (NHS), mikä on konseptina aivan mahtava, mutta käytännössä aivan liian alirahoitettu. Osa teistä onkin saattanut törmätä Adam Kayn Kohta saattaa vähän kirpaista-kirjaan, joka käsittelee nuoren lääkärin työtä NHS:llä mustan huumorin ja sarkasmin kyllästämänä. Nämä kuukaudet NHS:n asiakkaana ovat saaneet minut ajattelemaan ettei kirja taida olla kaukana todellisuudesta… Ennen niin aktiivinen elämäni muuttui käsienheilutteluksi ja odotteluksi, ja tuntui että minun annettiin vain rapistua ilman että kukaan teki asialle mitään. Kukaan ei osannut edes sanoa minkä pituisia jonotusajat ovat. Lopulta kävin Suomessa käydessäni lääkärillä ja homma saatiin lopulta etenemään.

Välillä huolet kevenevät kertomalla, joskus ääneen sanominen tekee siitä todellista

Long story short, voin nyt paremmin. Polveni ei ole enää ollut turvonnut tai kipeä pariin kuukauteen, ja käyn nyt fysioterapiassa kuntouttamassa kovia kokenutta jalkaani. Tämä kokemus muistutti minua taas siitä kuinka tärkeä henkireikä ja purkamiskeino liikunta on minulle. Mielialani oli huomattavasti normaalia synkempi useamman kuukauden ajan, etenkin kun tuntui ettei tilanteesta ole ulospääsyä. Kaiken päälle maailmaan putkahti vielä omikronkin, ja se lisäsi negatiivisia ja epävarmuudentunteita, rajoitti elämää ja sosiaalisia kontakteja. Siihen vielä kirsikkana kakun päälle koirammekin loukkasi polvensa ja joutui leikkaukseen. Ennen kuin kukaan huolestuu sen pahemmin, voin kertoa että koirakin voi nyt hyvin, mutta pienen loukkaantuminen oli hyvin pelottavaa ja siihen oli vaikeampi suhtautua kuin omiin vaivoihin.

Käydessäni tätä kaikkea läpi kiinnitin myös huomiota eräänlaiseen kulttuurieroon huolten jakamisesta; Suomessa pystyy kyllä jakamaan huolensa läheisten ystävien kanssa, ja sitten pystyi luottamaan ystävän tukeen, mutta yleensä voinnin tarkistelu oli enemmän omaehtoista – useimmat ehkä odottivat että kertoja ottaa asian itse uudestaan esille, tai sitten kysyivät joskus myöhemmin, ehkä parin viikon tai kuukauden päästä miten menee, jos updatea ei ole tullut oma-aloitteisesti. Täällä Briteissä meinasin saada hermoromahduksen kun jouduin vastaamaan töissä vähintään kerran päivässä ”How is your knee?”-kysymykseen kun useampi kollega kyseli sitä samaa jopa pari kertaa viikossa. Huusin mielessäni ”EN V***U TIEDÄ”, mutta ääneen mutisin ”no change”, ”same as usual”, ”nothing new”…. Ihanaa toki että kaverit välittävät hyvinvoinnistani, mutta koin sen ennemmin turhauttavana ja ahdistavana tällä frekvenssillä esitettynä. Välillä avasin blogin postaustyökalun tai wordin kirjoittaakseni, mutta homma tyssäsi nopeasti. Jos en halua vatvoa ongelmiani tai tyytymättömyyttäni, niin mitä minä sitten sanoisin? Välillä huolet kevenevät kertomalla, mutta tässä tapauksessa pelkäsin ehkä jollain tasolla negatiivisten tunteiden konkretisoitumista jos kirjoitan ne paperille. Sen takia kirjoitankin tästä vasta nyt kun uskon siihen että kaikki tulee vielä kuntoon.

Tällä hetkellä olen varovaisen optimistinen

Polven tilanteen rauhoittuminen ja fysioterapiaan pääsy ovat olleet merkittävämmät elämääni helpottavat tekijät. Pitkiin pyörälenkkeihin on vielä matkaa, mutta sillä on ollut iso merkitys että pystyn tekemään jotain tilanteen parantamiseksi. Vaihe jolloin oli epäselvää miten polvea voi kuntouttaa ja mitä voin tehdä ilman lisävahingon riskiä oli se kaikista turhauttavin. Tunne siitä että edistystä tapahtuu edes pikkuhiljaa on tuonut minulle paljon lohtua. Fysioterapeutti on antanut minulle luvan pyöräillä töihin kolmena päivänä viikossa, ja huomaan valtavan boostin mielialassani niinä päivinä kun työmatka hurahtaa raikkaassa ilmassa bussissa kököttämisen sijaan. Samalla myös huoli omikronista on helpottanut, ja elämä on alkanut pikkuhiljaa normalisoitua muidenkin aktiviteettien osalta. Kavereita uskaltaa nähdä enemmän, ja tänä viikonloppuna tuli käytyä jopa teatterissakin. Viimeinen apurahahakemus vähään aikaan lähtee ensi viikolla, ja sitten saan ainakin suurimmaksi osaksi keskittyä töissä ihan vain tutkimuksen tekemiseen sen kaiken muun säädön ja hallintopuolen sijaan. Ah, ihanaa.

Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu, ja uskon että lähiaikoina minulla on taas jotain sanottavaa täällä bloginkin puolella. <3

Postauksen kuvituksena on ”talvinen” Cambridge. 

Seuraa blogia:

Facebook / Instagram /  Bloglovin