En olisi ikinä uskonut että siinä saattaisi käydä niin – minä sokerikoukussa. Minähän vihaan sokeria.

Siitähän se alkoikin. En ole koskaan ollut makean perään, joten en ajatellut että minulla olisi riskiä jäädä sokerikoukkuun. Herkkujani olivat lapsena ruisleipä ja tuoreet herneet, näin aikuisiällä juustot ja ilmakuivattu kinkku (ks. Shamppanjan arvoiset hetket). Niinpä tiukan vähähiilihydraattisen vaiheen jälkeen rupesinkin ajattelemaan että ehkä se sokeri ei olekaan s**tanasta. Kaikkea kohtuudella, koska enhän nyt MINÄ söisi muutenkaan paljoa sokeria.

Lue myös Sokerikoukku – urbaanilegenda-kirjoitukseni jossa otan kantaa ravitsemustieteen professorin väitteeseen että sokeri ei koukuta

Ensiksi rupesin maistelemaan gluteenittomia makeita kun niitä tarjottiin. Sitten maistaminen muuttui ”onko sulla keksejä?”. Sitten olinkin jo itse ostamassa maitosuklaata, vaikka ennen ainoa suklaa jota söin oli tummaa, vähintään 70 % kaakaota.

Tapahtuneeseen on vaikuttanut kaksi merkittävää tekijää: aineenvaihdunnan virkistämisprojektini on mennyt yhdestä äärilaidasta toiseen – hiilareissa enempi parempi, eikä sokeri ole pannassa. Lisäksi poikaystäväni melkoinen sokerihiiri. Olisi helppo kieltäytyä kekseistä jos niissä olisi gluteenia, mutta hän on ottanut senkin huomioon. Esimerkiksi Pirkan gluteenittomat leivoskeksit tuovat auttamatta mieleen lapsuuteni lempparit, Jaffa-keksit!

Pistaasijäätelö kuuluu niihin herkkuihin, joita minun on vaikea vastustaa – kuva Puerto Ricon lomaltamme

Hurjat rakkauskilot, täältä tullaan? Jos ei kuitenkaan. En usko totaalikieltäytymiseen tai karkkilakkoihin, mutta nyt on aika ottaa järki käteen sokerin kanssa.

Mikä sinulla toimii parhaiten – vähän joka päivä, karkkipäivä kerran viikossa vai onko täysi lakko ainoa keino?

Edellinen krijoitukseni: Kaksi menua ja itsetehdyt suklaat äitienpäivään