Pyöräilyinnostus on työpaikallamme yleinen juttu, mutta untuvikkona olen keskittynyt parantamaan omaa kuntoani pikkuhiljaa muiden tehdessä megalenkkejään (ks. Pikkuhiljaa pidempiä pyörälenkkejä – neljästä 40 kilometriin). Muutamia viikkoja sitten eräs työkaverini kysyi haluaisinko lähteä polkemaan hänen kanssaan – olin niin otettu, mutta samaan aikaan varoittelin häntä siitä etten ole aiemmin pyöräillyt – ainakaan täkäläisillä standardeilla – kovinkaan pitkiä lenkkejä ja etten haluaisi hidastaa hänen tahtiaan. Hän kuitenkin kannusti minut kokeilemaan kuitenkin ja että löytyäisimme varmasti kummallekin sopivan tahdin ja matkaakin voisi lyhentää tarvittaessa. Lähdin mukaan innosuksesta ja jännityksestä puhkuen, ja lopputulos oli yksi hauskimmista pyöräretkistäni tähän mennessä. Samalla tein ennätyksen sekä matkan pituudessa että keskinopeudessa!

Kohti uusia haasteita

Olimme kumpikin reissun jälkeen iloisia ja sopivan uupuneita, ja puhelimme että tämä otetaan kyllä uusiksi. Kun kerroimme retkestämme työpaikalla seuraavalla viikolla, kilahti sähköpostiini muutamassa tunnissa kutsu pyöräretkelle työpaikan vielä vannoutuneempien pyöräilijöiden kanssa. Sähköpostissa puhuttiin kauniisti että suunnitellun retken pitäisi olla kaiken kuntoisille sopiva, eikä niin rankka kuin joku instituutin edellinen pyöräretki – esim. 100 km riittäisi ja nopeutena vain 25 km tunnissa.

Olin samaan aikaan vähän kauhistunut, mutta samaan aikaan FOMO (fear of missing out) velloi taustalla. Kyllä ainakin minä näin kolmekymppisenä mamuna haluan kuulua porukkaan. 😀 Kaikki vakuuttelivat että porukassa polkeminen on kevyempää kuin yksin polkeminen kun ryhmässä voi liitää muiden imussa. Silti olin hyvin skeptinen –  olisin sitä paitsi ainoa jolla ei edes ole superkevyttä ja fancya maantiepyörä, vaan ihan vaan second hand-hybridi.

En kuitenkaan sanonut ei, vaan lähdin testaamaan polkukuntoni rajoja

40 km meni oikein mukavasti kun mäkiä oli hillitysti, joten seuraavaksi halusin kokeilla jaksaisinko polkea 60 km. Työporukkamme suunniteltu reitti menisi nimittän 60 km kohdalla naapurikaupungin juna-aseman läheltä, joten pahimmassa tapauksessa voisin siinä kohdassa hypätä pyörän kanssa junaan ja tavata muut maalissa. Niinpä eräänä lauantaina pakkasin vesipullot ja eväspatukat ja lähdin polkemaan Stravan ja GoogleMapsin avulla suunnittelemaani reittiä. Otin tähän reittiin mukaan myös enemmän mäkiä, sillä 100 km reittimme oli tietysti myös keskiverto-Cambridgea mäkisempi. Selvisin, vaikka kyllä se voimille otti. 40 km kohdalla oli pakko pysähtyä pikkukylän pubiin burgerille kun tuntui että seuraava mäki pitäisi taluttaa pyörä ylös, mutta se olikin sitten kerrassaan hurmaava pubi. Hetken istuttuani syötyäni ja pubin isännän kanssa rupateltuani jaksoin polkea ne viimeiset 20 km kotiin.

Omien rajojen tunnistaminen

Ja niin reissumme lopulta tapahtui juhannussunnuntaina: alkuperäisen seitsemän sijaan neljä meistä lähti uhmaamaan tihkusahdetta ja polkemaan Cambridgesta kohti Bury St. Edmundsia. Mukana oli kaksi selvästi kokeneempaa miestä fancyilla road bikeillaan ja minä ja toinen naiskollegani vähän epätavallisemmilla pyörillä. Hyvin me omasta mielestäni taistelimme miesten perässä, ja hekin kiltisti toimivat meille tuulenmurtajina kun voimat rupesivat hupenemaan pahimpien mäkien jälkeen. Reitti oltiin selkeästi suunniteltu sen mukaan mistä yleisesti ottaen niin tasaisesta Cambridgesta löytyy mäkiä – tutkin Stravasta ajamieni reittien korkeuseroja, ja siinä missä normaalireittejä polkemalla kiipeämistä on 20-200 m, oli tällä 60 km osuudella kiipeästi melkein 600 m.

53 kilometrin kohdalla pysähdyimme Maglia Rosso-pyöräilykahvilassa (kaikilla asiakkailla oli pyöräilykuteet ja maantiepyörät) tankkaamaan kahvia ja kakkua. Sain palan gluteenitonta porkkanakakkua, jee! Se kaikki mäkien kiipeäminen ja normaalia kovempi polkemistahti tuntui jaloissa sen verran että muistutin itseäni junavaihtoehdosta. Muut toki tsemppasivat jatkamaan, mutta näin jo sieluni silmin kuinka kupsahtaisin jonnekin ojaan. Sitä paitsi en halunnut turhaan hidastaa kovempikuntoisten tahtia, vaikka toki porukalla polkiessa kaikkien on parempi varautua henkisesti polkemaan hitaimman tahdin mukaan. Pysyin päätöksessäni ja lähdin polkemaan viimeiset 10 kilometriä juna-asemalle yksin. Ai että olin tyytyväinen päätökseeni, sillä ihan pienikin mäki sai reidet huutamaan hoosiannaa. Pääsin kuitenkin mukavasti Buryyn, löysin juna-aseman, ja juoksin pyöräilykengät jalassa pyörä olkapäällä junaan, joka tuli juuri asemalle samaan aikaan kanssani. Perillä Cambridgessa tapasin vielä muut polkijat pubissa.

Kokemus oli rankka, mutta palkitseva

Retki kollegoiden kanssa tarjosi minulle mahdollisuuden kokeilla rajojani ja haastaa itseni kunnolla. En olisi oikeasti pystynyt tekemään paljoa enempää tai polkemaan sen nopeammin kuin mitä nyt poljimme. Kokeneempien pyöräilijöiden matkaan oli kyllä todella kiva päästä, sillä tutustuin kivoihin, uusiin alueisiin, opin pyöräily- ja tie-etikettiä ja haastoin itseäni enemmän kuin mitä yksin polkiessa tekisin. Sain tästä vain lisää intoa treenata, ja ehkä joskus kesän jälkeen minäkin uskallan kokeilla 100 km polkemista.

Kannattaa lähteä rohkeasti polkemaan muiden kanssa, ja myös itseään kovempien pyöräilijöiden mukaan! 🙂

Lisää pyöräilypostauksia:

• Pyöräily toi minussa esiin välineurheilijan
• Pikkuhiljaa pidempiä pyörälenkkejä – neljästä 40 kilometriin
• Pyöräkuumeen välivaihe – vaihtoehtojen tutkimista ja helpotusta pahimpaan kutinaan
• Pyöräkuumetta, ahaa-elämyksiä ja pettymyksiä

Seuraa blogia:

Facebook / Instagram /  Bloglovin