NUTS Hetta – Pallas 55 km – yöttömän yön aurinkoa ihastellen

Pyörin sängyssä, uni ei tule, jalkateriä pakottaa, liskojen yö. Unta kertyy ehkä pari tuntia. Mitä tulikaan taas tehtyä? Endorfiinit ja adrenaliini, varmaankin myös kofeiini hyrräävät kehossa kovaa vauhtia ja mieli palaa reitin varrelle yhä uudestaan. Takana on oman kellon mukaan 58.26 kilometriä juoksua Lapin upeimmissa maisemissa, yöttömässä yössä, huikeassa maastossa ja hienossa seurassa. Pisin matka ikinä, jälleen kerran. Aikaa retkeilyyn meni 8 tuntia ja reilu 42 minuuttia, nuosumetrejä kertyi kellon mukaan 1756. On taas todella vaikea alkaa koota ajatuksia kasaan perjantai-illan ja yön juoksusta, yritän kuitenkin. Matkan voi jakaa huoltojen mukaan kolmeen osaan: asfaltti ja hiekkatie ennen ensimmäistä huoltoa, joka oli noin 11.5 kilometrin kohdalla, seuraavaan huoltoon Hietajärvelle, jolloin matkaa oli taitettu noin 29 kilometriä ja siitä loppuun, pikku hilpasu Pallakselle, noin 29 kilometriä.

Ennen starttia sain kyydin lapsuuden kodistani Ylimuoniosta Hettaan (64km) ystäviltäni, jotka olivat myös lähdössä matkalle, kuka millekin. Pihalla ehdin vilkutella muutamalle NUTS-bussille, jotka ajoivat juoksijoita Äkäslompolosta Hettaan. Vielä nopeat  pusut rakkaille ja tsempit miehelle omaan kisaan. Automatkalla jännitys alkoi vihdoin hieman purkautua, olen aivan mahdoton jännittäjä, vaikka en oikein edes tiedä mitä jännitän. Perillä Hetassa metsästin heti vessajonon pään ja siinä jonossa se aika sitten menikin panikoidessa ja kuulumisia vaihdellessa. Läpsyt seurakavereiden kanssa, pientä tärinää ja kohta olikin lähtöjoiun aika. Pamaus tuli vähän yllättäen, huomaamatta, ja sitten eikun matkaan.

Hetta – Mustavaara

Etukäteen pelkäsin, että lähden vetämään tiellä liian kovaa vauhtia ja sippaan ensimmäiseen huoltoon (on nimittäin tapana aloittaa aina liian lujaa…), mutta mitä vielä, minähän hillitsin itseni oikein loistavasti ja matka taittui tuttujen ja uusien tuttavuuksien kanssa rupatellen. Ensimmäinen huolto tuli vastaan kevyissä fiiliksissä hiekkatien päässä ja siitä matka jatkui metsäpolkua Mustavaaran majalle. Majan pihalla tempaisin sauvat käteen Pyhäkeron nousua varten ja jatkoin matkaa. Itse asiassa tuossa majan pihalla huomasin sääsket ja mäkäräiset, joita oli aivan tolkuttoman paljon, mutta matkan varrella ne eivät hätistelleet lainkaan. Minulla ei ollut sääskimyrkkyä mukana ollenkaan enkä sitä tunturissa missään vaiheessa kaivannutkaan, en edes metsäpätkillä.

Mustavaara – Hietajärvi

Tämän välin matkastani voisi tiivistää sanoin – polkujuoksun euforiaa. Nousu Pyhäkerolle meni ”vauhdikkaasti” pari päivää sitten ostamieni sauvojen ansiosta (tajusin nyt viimeistään, että sauvat ovat näillä onnettomilla lihaksilla aivan ehdoton varuste ylämäissä… vai pitäisikö sittenkin hommata  juoksulihakset…). Pyhäkeron nousu meni yllättävän kevyesti, nousun jälkeen sauvat taittuivat kuljetukseen ja matka jatkui juostavaa maastoa kilometritolkulla jossakin onnen ja euforian huumassa. Nousuissa otin sauvat usein avuksi, osin ehkä liiankin helposti, mutta ainakin sauvoista oli iso henkinen tuki ja koin, että jaksan nousut huomattavasti paremmin ylös sauvojen avulla.

Pyhäkerolle 💥

Reittimuutos ja reitin kaartaminen Hietajärvelle olikin yllättävän pitkä koukkaus ja se alamäki… Jo tässä vaiheessa alamäet alkoivat olla aika tuskaisia, ei niinkään lihasten puolesta, vaan jalkaterien… vaikka olin teipannut isovarpaan tyven, sille alueelle alkoi selvästi muodostua jotain rakon tapaista molempiin jalkoihin. Myös vasemman jalan jalkapöytä oli todella hellänä. Alamäki huoltoon oli liian pitkä (ei kai oikeasti), mutta ylämäkeen nousevat iloiset vastaantulijat kannustivat mukavasti. Pikainen lötkön täyttö, suolaa ja suklaata suuhun, muutama sananen kannustajille ja eikun matkaa jatkamaan. Hietajärven huoltoon tulin selvästi suunniteltua nopeampaa, onneksi tulin, sillä loppumatka olikin sitten aikamoista sauvakävelyä…

Rinnettä ylös kapuavat jo Hietajärven huollossa käyneet juoksijat.

Hietajärvi – Pallas

Hietajärven nousuun otin sauvat avuksi ja niitä sitten tulikin käytettyä, ei kuitenkaan tarpeettomasti, voimia ehkä olisi saattanut olla nopeampaakin taivaltamiseen, tai sitten ei, mutta tuska jalkaterissä oli aikamoinen, kun jalka kiertyi kivikossa. Siinä vaiheessa sauvojen tuki oli lähinnä elinehto. Olin juonut hyvin, syönyt liian vähän. Jossakin vaiheessa iski nälkä ja silloin käsi kävi tiuhaan karkkipussilla. Olin pilkkonut  Bassettsin viinikumeja pussiin (tärkein matkaeväs, jos mikään muu ei maistu) ja nakkailin niitä suuhuni ylämäissä. Muuten eväänä toimi heti ensimmäisen huollon jälkeen syöty litistynyt Snickers-patukka, yksi CLIF Bloks-patukka, jossa oli kofeiinia ja siripiri-pastilleja. Suolatabletteja otin muutaman matkan varrella, kun jossakin vaiheessa olo tuntui hetken pahoinvoivalta. Muuten energia tuli pääasiassa urheilujuomasta ja elektrolyyttitasapaino pysyi kohtuullisena elektrolyyttijuomalla.

Yksi täydellisen tummumisen hetki oli, silloin mietin, mitä ihmettä minä täällä taas teen, kun ei minusta näytä tähän olevan. Muutama siripiri suuhun, katse kohti laajoja Lapin maita ja taas matka taittui. Nousu Lumikerolle oli tuulinen mutta jäätävä.  Nousussa mietin paidan kaivamista repusta ja sitä, että jos en saa lämmintä päälleni, makaan kohta jonkun varvikon juuressa horkassa. Silti kesken nousun en saanut reppua selästä. Lähdin jo alamäkeen ennenkuin järki voitti ja kiskoin paidan päälleni.

Montellin majalle johtaa hiekkatiealamäki, jossa lähdin liitävään juoksuun, kunnes olin vetää voltilla edellä menevän juoksijan päälle. Onneksi jalat vielä toimivat sen verran, että sain pidettyä itseni pystyssä. Siitä eteenpäin, viimeistään Nammalakurun kämpän jälkeen, elämä muuttuikin sitten varsin kiviseksi. En todellakaan muistanut, että sitä kivikkoa, rakkaa ja kivikkoa riitti niin silmänkantamattomiin. Pyöräytin oikean nilkkani pari kertaa aivan totaalisesti näissä kivikoissa, eikä jalkaterätkään olleet näistä maastoista oikein innoissaan. Viimeinen rakkakivikkonousu oli jo lähinnä naurettavaa matelua, kävelin useampaan kertaan jääkylmässä mutavellissä, josta sain hetkellistä helpostusta jalkaterien tuskaan.

Viimeisen nousun jälkeen luulin jo pääseväni laskettelemaan hiekkabaanaa alas Pallakselle, mutta alamäen alku olikin vielä varsin kivikkoista näille jalkaterille. Rinteessä oli kannustaja poppikoneineen ja kajareista kuului juuri Tuiskusen Antin ’Ja ja ja jaksaa, jaksaa’! No todellakin jaksaa! Pallaksen vanhan hissin Romanssikahvio vilkkui jo silmissä ja siitä se alamäkihurjastelu sitten lähti. Vedin lopun alamäen aivan hurmoksessa hillitöntä vauhtia siihen nähden, että takana oli aikamoinen uurastus. Maalissa vastassa oli yllättäen siskon mies kuohuvineen ❤️.

Sain ylitsepääsemättömän ehdotuksen saunasta Jerisjärven rannalla ja sinne suuntasinkin autoni heti porokeiton jälkeen. Autossa pieni horkka yritti vallata kehon, mutta sauna sai ruumiin ja mielen rauhoittumaan ja olo oli saunan jälkeen ihmeen hyvä. Pienen jälkipuinnin jälkeen suuntasin auton kohti Ylimuoniota ja liskojen yötä. Seuraava päivä meni pienestä väsymyksestä huolimatta Äkäslompolossa tutuille ja tuntemattomille hurratessa ja erityisesti miestä kannustaessa. Lauantaihin mahtui lukuisia upeita kohtaamisia ❤️ Ja löytyihän se Finisher-kylttikin. Nyt lepoa ja nöyränä kohti uusia seikkailuja…

Suuri kiitos taas koko NUTS-tiimille, tämä oli sitä yöttömän yön parhautta 🌄

– Maijaliisa

Saat kätevästi tiedon uudesta postauksesta seuraamalla blogini Facebook-sivua ja ottamalla blogini seurantaan Blogit.fi tai Follow my blog with Bloglovin.

Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä – Facebook // Instagram // Twitter // 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *