Nuts Ylläs Pallas 100 km

Jalat kohti kattoa ja mieli takaisin lauantaiyönä alkaneeseen polku-ultraan. Koetan saada ajatuksiani, tuntemuksiani ja matkaani avattua edes hiukan, vaikeaa tulee olemaan ja unohdan paljon, mutta paljon tulee myös  tarinaa, sataan kilometriin mahtuu hurjasti kaikkea. Tästä ei tule mitään sankaritarinaa, selviytymistaistelu pikemminkin.Tuntuu aivan hullulta edes yrittää pukea sanoiksi tätä lähes kahdenkymmenen tunnin taivallusta (19:52:01, 97.92 km), mutta yritän saada jotakin hajanaista ajatelmaa kirjoitettua. Saatte ehkä pienen aavistuksen siitä, mitä  kaikkea mielessä voi liikkua ja mitä voi tapahtua…

Valmistautuminen

Olen ollut hyvässä valmennukessa Jalanjälkivalmennuksen  taitavassa huomassa, kiitos Juuso ja  Miikka-Pekka tästä matkasta ❤️. Vasemman pohkeen vaivat ovat asettaneet haasteita viimehetken valmistautumiseen ja muutamia tärkeitä treenejä loppuvaiheessakin piti muuttaa pyöräilyksi. On aivan turhaa jossitella, tällä kropalla mennään mikä on annettu, mutta jotakin lisää olisi varmasti saatu, jos olisin voinut tehdä kaikki viimeistelytreenit alkuperäisen ohjelman mukaan. Silti olen ollut todella tyytyväinen treeneihin ja valmistautumiseeni elämäni ensimmäiseen sadan kilometrin polku-ultraan. Olen treenannut enemmän kuin koskaan ja todella suunnitelmallisesti juuri tätä tiettyä kisaa varten. Siihen nähden olisin toivonut suoriutuvani kisasta paremmin, mutta kaiken kaikkiaan, pääsin maaliin, tällä hetkellä muulla ei ole juurikaan merkitystä. Jos joskus vielä juoksisin sata kilometriä uudelleen, voisin suunnitella kisasuorituksen hieman  paremmin ja sitten myös pysyä suunnitelmassa. Matka on kuitenkin niin pitkä, että mitä tahansa voi tapahtua ja kaikkeen ei voi millään varautua.

Lähtö Pallakselta

Saavuimme mieheni ja kannustusjoukkojen kanssa Pallakselle vajaa puolta tuntia ennen lähtöä. Siinäkin ajassa ehti tavata muutaman juoksukaverin ja panikoida tulevaa matkaa. Matkaan lähdimme puoliltaöin ihanassa valossa ja huikean tunnelman saattelemana. Suunnitelmissa oli lähteä juoksemaan kohtuullista vauhtia alkumatkasta, jotta olisin mahdollisimman pitkällä ennen päivän hellettä.

Lähtötunnelmissa Pian  (Run for Fun-blogi ) kanssa, kuva: Pia Nykänen

Pallas – Rauhala

Lähdin matkaan jännittyneenä, mutta helpottuneena – vihdoin olen matkalla, nyt vain mennään ja pitkään. Starttasimme miehen kanssa samaan kisaan yhdessä mutta jo muutaman kilometrin jälkeen hän kyllästyi jonoihin ja lähti vetämään sellaista vauhtia etten pysynyt perässä. Pallaksen lyhyen tienpätkän jälkeen reitti kääntyi metsään kapealle polulle, joka jatkui lähes Rauhalan asti. En tiedä miten huonosti olin valmistautunut reittiin, mutta olin suorastaan hämmästynyt miten teknistä, juurakkoista ja kivistä alkumatka oli. Polku vain jatkui ja jatkui kapeana ja erittäin haastavana. Tässä vaiheessa voimia tosin oli lähteä mukaan toisten ohitukseen, kun sain jonkun peesissä siihen mahdollisuuden. Seurasin eräitä oransseja lenkkarinpohjia pitkät pätkät, ne lenkkarit kun ohittelivat taitavasti letkoja ja pitivät sopivaa vauhtia yllä (ei mitään tietoa kuka nämä kengät omisti). Itsekseni en oikein uskaltanut lähteä puskien kautta ohitukseen.

Ei riittänyt, että itse polku oli tekninen, polulle oli kaatunut puita, joita piti ylittää ja alittaa, myös katajat ja polulle sojottavat oksat raapivat niin jalkoja kuin käsiäkin. Olen toki tottunut raapiviin oksiin, mutta nämä eivät kaikki olleet mitään joustavia oksia vaan karahkoja, jotka oli pakko kiertää, jos ei halunnut oksaa kylkeen. Sitten tuli se yksi kaatunut puu, joka oli muilla ehkä rintakehän korkeudella, mutta minulla juuri pään korkeudella ja lippiksen lipan takana – pamautin pääni puuhun ja romahdin aivan totaalisesti kuin perunasäkki maahan. Takanatulijat luulivat nilkkani pettäneen, kun tipahdin niin yllättäen. Pää on edelleenkin hellänä pamauksesta ja tuntui, että selkärankakin painui monta senttiä kasaan osuman voimasta. Ihmeen hyvin kuitenkin toivuin iskusta ja matka jatkui hyvässä seurassa ja muiden juttuja kuunnellen ja kommentoiden. Myös upea yöaurinko loi huikeaa tunnelmaa, kun ennen Rauhalaa noustiin  muutamia nousuja ensin Lommoltunturin laitaa ja sitten Mustakeron ja Koivakeron huippuille.

Laskeutuminen Rauhalan huoltoon suoalueen kautta ei ollut niin märkä kuin olin olettanut, johtuen tietysti lähipäivien helteistä. Rauhalan huollossa täytin lötköjä, tein vessakeikan ja jatkoin matkaa.

Rauhala – Pahtavuoma

Rauhalan jälkeen juostiin pari kilometriä tien reunaa, joka oli toisille kauhistus, mutta minä olin todella tyytyväinen, että pääsin juoksemaan hetken helpommassa ’maastossa’ ja keräilemään voimia.

Tiepätkän jälkeen polku lähti jatkumaan kapeana ja teknisenä polkuna, joka nousi hetkeksi tunturimaisemiin Kesälaen, Risulaen ja Koivakeron kautta, sitten oltiinkin jo Pahtavuomassa. Alkumatkasta vatsa ei oikein vetänyt nesteitä eikä energiaa. Tuntui, että maha ei kestänyt juoksun rasitusta ja pisti vastaan energioita ottaessa. Vatsa ei varsinaisesti hölskyttänyt nesteitä, mutta tuntui täydeltä ja aralta. Pahtavuoman huollossa tein nopean huollon, vettä, johon sekoitin Tailwindiä mukaan, muutama suklaapala ja sipsi suuhun ja takaisin kohti polkuja.

Matkaa oli tässä vaiheessa taivallettu hieman vajaa 33 kilometriä ja olo oli vatsavaivoista huolimatta hyvä ja riemullinen, matka jatkui leppoisaa mutta hyvää vauhtia, seuraa riitti ja jutut olivat sopivan levottomia. Hetkellisesti ilma viileni niin, että sormia alkoi hiukan paleltaa, mutta mielessä ei edes käynyt lisätä vaatetusta. Tässä vaiheessa menin vielä polkujuoksuflowssa ja kisahuumassa, vaikka olin ehtinyt hämmästellä polun teknisyyttä jo useaan otteeseen.

Pahtavuoma – Peurakaltio

Pahtavuomalta polku jatkui edelleen metsäreittinä hetken, kunnes noustiin Mustakerolle, josta laskeuduttiin tiukka ja jyrkkä alamäki, jonka jälkeen lähdettiin nousuun Äkäskeron päälle. Äkäskeron päällä maisemat lumosivat auringon jo valaistessa ja lämmittäessä.

Äkäskeron päällä jalat alkoivat tuntua juosseilta ja minusta tuntui, että olen kaatua jokaiseen pieneen muhkuraankin ja kaaduinkin mojovasti oikean polven ottaessa osumaa kivikkoon. Ilmalennon jälkeen otin sauvat käteen varuilta tukemaan menoa, vaikken niitä vielä koko ajan käyttänytkään. Peurakaltioon saavuin hyvävoimaisena (matkaa takana reilu 46 kilometriä), mutta jo selkeästi juosseena. Mielessäni mietin, että en ole vielä edes puolessa välissä… Huollossa minua oli vastassa mieheni, joka päätti jättää juoksun kesken Peurakaltioon. Yritin houkutella häntä jatkamaan kanssani retkeilyä, mutta oli varmasti aivan oikea ja viisas päätös hänelle lopettaa matka siihen.

Olin juossut alkumatkan Altran Olympus 4 -kengällä, joissa on hyvä vaimennus, mutta en ollut saanut kenkää riittävän tiukalle päkiästä ja kun kenkä oli vielä puoli numeroa ”liian” iso, jalka tuntui pääsevän pyörimään liikaa kengässä. Päätin vaihtaa kengät ja ottaa huollosta hieman pienemmät Altran Timpit loppumatkalle.  En tiedä oliko kenkävaihto järkevä,  mutta sen kuitenkin tein ja sillä mentiin sitten loppuun asti. Peurakaltion huollossa kenkävaihdon lisäksi puhdistin polven haavan, täytin energiavarastoja (unohdin Noshtin vauhtikarkit drop bagiin 🤦‍♀️), join hieman lihalientä, hörppäsin kahvia ja jatkoin matkaa epävarmoin askelin. Mieli oli vielä kirkas, mutta jalkojen tilanne toi epävarmuutta matkaan. Toisaalta mahavaivat olivat helpottaneet, joten jotakin positiivistakin olotilassa oli.

Peurakaltio – Kotamaja

Peurakaltiolta lähti juostavampi neulasbaana kohti Kotamajaa. Aluksi tuntui ettei jalka nouse yhtään ja kompastun jokaiseen pieneenkin juureen. Hetken kuluttua huomasin nostaa itseni ylös, erityisesti tajusin nostaa lantion eteen ja juoksu alkoi luistaa aivan huomattavasti paremmin. Pääsin siinä vaiheessa jonkinmoiseen juoksuvauhtiin vielä hetkeksi ja matka jatkui kohtuullisesti edeten. Kuitenkin jo nyt jalat alkoivat olla siinä kunnossa, että sauvat olivat todella tarpeen ja vähitellen vauhti hidastui entisestään kävelyvauhdiksi. Täytyy sanoa, että tässä vaiheessa tummuin jo aika pahasti, mielikuvia matkan tästä vaiheesta ei ole kovin paljon. Muistelen, että hieman leveämpi ja kohtuullisen juostava polku olisi ollut edessä, mutta juokseminen tuntui jo aika mahdottomalta lähestyttäessä Kotamajaa, vaikka taisin  vielä saada juoksuaskeliakin aikaiseksi.

Kotamaja – Ylläsjärvi

Kotamajalla täytin lötköjä, kastelin lippiksen ja kenkien puhdistuksen jälkeen jatkoin matkaa kohti Ylläsjärveä, jonne olikin pisin huoltoväli 21.4 kilometriä. Komatajan huollossa oli profiilikartta loppumatkasta ja toiset iloitsivat pitkästä laskusta, minä mielessäni mietin, miten selviän siitä. Lasku oli kuitenkin loivaa ja sauvojen avulla matka jatkui hitaasti mutta varmasti. Kesänkijärven kodan kohdalta olisimme toisen juoksijan kanssa saattaneet kääntyä väärään suuntaan, kun näimme jo Ylläsjärven mutkan tehneitä juoksijoita toisella polulla, onneksi reitin tunteva kokeneempi juoksija opasti meitä oikeaan suuntaan (kisaopasteetkin oli kyllä olemassa, mutta pää ei toiminut). Varkaankurun nousevat pitkospuut tuntuivat jatkuvan aivan loputtomiin ja tässä vaiheessa tarvitsin jo sauvojen apua, jotta sain nostettua jalkoja portaille.

Polku jatkui hiekkakivipolkuna upeassa rakkamaisemassa ja mieli olisi tehnyt juosta ja nauttia tunnelmallisesta menosta, mutta en saanut jalkoihin enää mitään yhteyttä, kävely onnistui ja sillä oli mentävä.

Ylläsjärvelle saavuin samaan aikaan kuin miljoona 37 kilometrin juoksijaa… Huollossa oli todella ruuhkaa, tuntui etten vain kykene olemaan sellaisen ihmismäärän keskellä. Jotenkin ajatus matkan jatkamisesta tuntui aivan utopistiselta  mutta toisaalta en osannut lopettaakaan. Näin jälkikäteen voin sanoa, että jos olisin tiennyt, mitä edessäpäin on tulossa, olisin aivan varmasti lopettanut kisan siihen… Ylläsjärven huollossa olisin kyllä toivonut, että pidempää matkaa taivaltavilla olisi ollut oma huolto, ettei olis tarvinnut jonotella vesihanoille ja olisi voinut rauhassa tsekata varusteet ilman, että tuntui jäävän ihmismassan alle. Huollossa oli seurakaveri, joka kannusti jatkamaan matkaa, kun epäilin voimiani. Lähdin jo kävelemään muutaman askeleen kohti Ylläksen huippua, kun tajusin, että olin unohtanut sauvat huoltoon.

Ylläsjärvi – Kellokas

Palasin hakemaan sauvat ja jatkoin matkaa kohti Ylläksen huippua. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka pitkä nousu Ylläksen päälle todellisuudessa oli… Ja sehän vain jatkui ja jatkui. Nousussa minulla ei varsinaisesti ollut juurikaan ongelmia, ylöspäin meneminen rakkakivikossakin onnistui yllättävän hyvin ja huipulle saavuin kohtuullisessa ajassa. Jo noustessa pelkäsin laskeutumista alas, koska juuri laskeutuminen oli jaloille se vaikea vaihe, varsinaisesti etureidet eivät olleet heikko kohta, vaan koko jalan voimat olivat jääneet matkalle, eikä jalkoja tuntunut saavan minkäänlaiseen toimintaan. Ylläksen päällä oli joukko seurakavereita kannustamassa ja Juoksuopiston Mikko tallensi tunnelmat kuvaankin 😊.

Kuva: Juoksuopisto

Ylläksen päältä laskeutuminen olisi siis voinut olla mukavaa rallattelua hiekka- ja osin pikitietä pitkin, mutta minulla se oli yhtä tuskaa sauvojen avulla kävellen. Nyt sitä juostavaa baanaa olisi ollut silmänkantamattomiin, mutta minulla ei ollut juoksujalkoja. Oli mukava katsella muita menijöitä ja iloita yhdessä heidän riemustaan. Sain muutaman kannustuksenkin ja toisen seurakaverin kanssa vaihdoin muutaman sanan Ylläksen alamäessä, hän hieman pahoitteli, kun jätti minut yksikseni, itse vain katselin ihaillen hänen iloista menoaan. Ihmeesti kuitenkin selvisin alas ”vuorelta” ja jotenkin päädyin Kellokkaan huoltoonkin.

Kellokas – Maali

Kellokkaan jälkeen minua alkoi ohitella niin sadan kilometrin juoksijoita kuin sadankuudenkymmenen kilometrin juoksijoita! Siinä vaiheessa oivalsin viimeistään, että nyt ei mene vahvasti 😆. Ennen Pirunkurua ja sen jälkeen  oli paljon juostavaa hiekkatiepolkua, mutta juoksu oli muille, ei minulle. Polku kääntyi tiepätkän jälkeen metsään ja alkoi nousta kohti Pirunkurua. Minulla ei ollut mitään käsitystä missä oltiin ja mitä edessä oli. Ihmettelin muille etenijöille, että missä se Pirunkuru oikein  on, kun jo kiipesimme sitä metsän siimeksessä. Huomasin sitten toki missä oltiin, kun päästiin hieman ylemmäs pelkkään rakkakivikkoon 🤪. Pirunkurua kiivetessä sain lyhyemmän matkan juoksijoilta ihanaa kannustusta, olitte täyttä timanttia, kiitos teille 💎.

Kesängin päällä nesteet loppuivat täysin, yritin loppumatkasta imeä tyhjistä pulloista edes tipan nestettä, mutta eipä siitä juuri ollut apua. Kesängin alamäki oli kivistä ja todella haastavaa edettävää näillä jalattomilla jaloilla. Jo pitkän aikaa jalkapohjat olivat krampanneet teräviin kiviin osuessa eikä nytkään siltä vältytty. Alempana lasku muuttui todella upeaksi hiekkapolkubaanaksi, jota olisi ollut kiva juosta – koko loppumatkan reitti oli upean hienoa ja helppoa juoksubaanaa, mutta eipä se minua auttanut. Loppumatkasta laitoin äänikirjan korviin muutamaan otteeseen, kun en jaksanut ajatella ja surkutella tilannettani, vaan tikuttelin sauvakävellen menemään.

Matkan varrella katsoin kelloa, välillä tuntui ettei kilometrit etene ollenkaan, pieni lämpö levisi rintaan siinä vaiheessa, kun olin ylittänyt oman kilometriennätykseni ja kilometreiksi vaihtui 87 taivallettua kilometriä. Olin asfalttitien päässä, kun takaa juoksi kohdalle metsänkeiju, joka osoittautui nuoruuden ystäväkseni, asuimme jopa kämppiksinä hetken, ja hän kannusti minut juoksemaan. Totesin etten yksinkertaisesti voi juosta, mutta se ei hänelle kelvannut ja niinpä lähdin suureksi hämmästyksekseni juoksemaan!!! Matkaa maaliin oli noin puoli kilometriä ja minä juoksin huikean ystävän rinnalla, joka tsemppasi minua joka askeleella ❤️. Loppumetreillä myös perhe oli minua kannustamassa ja tsemppaamassa kohti maalia❤️. Jo ennen maalia  liikutuin kovasti ystävän tsemppauksesta, siitä että todella pääsen maaliin ja että tämä matka todellakin loppuu, mutta maalissa purskahdin aivan ulvovaan itkuun siitä tunnelatauksesta, joka purkautui tästä kaikesta.

Maalissa sain mitaliin kaulaan, maalialueen ulkopuolella useita, useita onnitteluja niin perheeltä, seurakavereilta kuin someystäviltäkin. Ruokateltassa sain seuraa toisesta sadan kilometrin polkuilijasta, joka meni lentävällä askeleella minut ohi aivan viimekilometreillä. Oli hienoa saada jutella saman matkan konkarin kanssa hetki matkasta 😊.

Kotona mummolassa, täällä Ylimuoniossa, olen saanut paljon hoivaa ja halailua, varsinkin kuopukselta. Rankkoja nämä vanhempien ultrailut toisinaan lapsillekin. Erään Nuts Ylläs Pallas reissun jälkeen makasimme molemmat vanhemmat vaivoissamme olohuoneen lattialla ja kysyin esikoiselta, tuleeko hänestäkin ultraaja, hän totesi tähän topakasti, ettei tule, hän juoksee korkeintaan maratoneja… Alkaa tuo suhteellisuudentaju lapsillakin pettää…

Sukulaiset ja ystävät ovat seuranneet kisaa tiiviisti ja olleet hengessä mukana jännittämässä matkan etenemistä, kiitos teille rakkaat – se, miten kannustatte ja arvostatte tätä kaikkea,merkitsee minulle suunnattomasti ❤️.

Kielioppi- ja kirjoitusvirheistä syytän lukihäröäni, sekava ja polveileva teksti johtuu mielentilastani ja persoonallisuudestani, muuten otan täyden vastuun  höpinöistäni 😆,

– Maijaliisa

Saat kätevästi tiedon uudesta postauksesta seuraamalla blogini Facebook-sivua ja Instagram-tiliä sekä ottamalla blogini seurantaan Blogit.fi tai Follow my blog with Bloglovin.

Kommentit (9)
  1. Kovasti onnea, sisukasta menoa! Luen mielelläni matkoistasi ja treeneistä, tällä hetkellä odotan kuopustamme, mutta näistä tarinoista saa voimaa uskoa että ehkä vielä joskus itsekin pääsisi seikkailuihin! <3

    1. Heh, no meni vähän väärään postaukseen, mutta kuitenkin 😊

    2. Heh, no meni vähän väärään postaukseen, mutta kuitenkin 😊

    3. Kiitos ❤️ Aivan oikeaan postaukseen näyttää tulleen kommentti, jos Pallas – Ylläs-matkaan kommentoit ☺️
      Tuossa vaiheessa en edes unelmoinut tällaisista juoksuista, joten olet jo paljon edellä 😁 Varmasti ehdit unelmoida ja vielä toteuttaakin monta ihanaa seikkailua. Ihanaa loppuodotusta ja sitä suurta seikkailua uuteen ihmiseen tutustuessa ❤️

      1. Kiitos! Seikkailu se sekin. Odotellessa jään sitten kuolaamaan näitä Lapin juoksumatkoja tänne ruudun äärelle. 😆 Ja onhan se totta, että ahkera vaunulenkkeily ja taaperon perässä ”juoksu” 🤣 helpottaa lajin pariin paluuta. Tällä hetkellä haaveeni on päästä joskus 30 km kieppeen polkujuoksureissuun, enemmästä ei tässä vaiheessa (kahden vuoden sisään 2 raskautta, sektio ja synnytys vielä tulossa) uskalla kuvitellakaan! Onneksi juoksu on pitkäjänteinen laji, kuten sinullakin näkyy paranevan vuosi vuodelta meno 😊 ❤️

  2. Hurjalta kuulostaa! Mutta sai silti tämmöisen amatöörilenkkeilijänkin miettimään että jos joskus… Ainakin sen 37km…

    1. Ja hurjaa olikin 💥
      On se kumma juttu, että mitä hurjempia tarinoita, sitä enemmän muitakin alkaa kiinnostaa itsensä ylittäminen ☺️ On niin hienoa, jos tämä minun räpeltäminen voi inspiroida 🎉

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *