NUTS Ylläs Pallas 55 km – Unelmista totta!

Olin unelmoinut juoksevani Pallas – Hetta polkujuoksun siitä asti, kun mieheni juoksi kyseisen reitin vuonna 2016 ja pieni ultrajuoksun kipinä istutettiin minuunkin. Halusin erityisesti kokea juuri tämän reitin, koska se tuntuu ihanan kotaisalta, kulkeehan reitti lapsuuteni maisemissa.

Huh! Elämäni pisin juoksu, sykemittarin mukaan 56.88 kilometriä ja aikaa elämykseen kisajärjestäjän mukaan sain kulumaan 8 tuntia 26 minuuttia ja 30 sekuntia! Hämmentävin anti tässä etureisijumien ja rakkojen reissussa oli kuitenkin napa! Napa, joka on ottanut osumaa ja hinkkautunut vereslihalle ja jonka haavoittumisen huomasin vasta suihkussa jäätävän kirvelyn saattelema…

mutta palataanpa kuitenkin alkuun –

Lähtö

Saavuimme Pallakselle lasten ja lastenhoitajan (rakas siskontyttö ja esikoisemme kummi) kanssa hieman ennen yhtätoista. Olin jo edellisenä päivänä hakenut kisanumeron Ylläkseltä ja saatellut miehen 134 kilometrin matkalle. Hän oli lähtenyt Pallakselta kohti Hettaa muutamaa tuntia aikaisemmin.

Pallaksella oli täysi tohina päällä ja luontokeskuksen takana ihmisiin tottuneet porot viihdyttivät kansaa ennen lähtöä. Toin hätäapuna eräälle ystävälle urheiluteippiä, jota hän tarvitsi jalkojen teippaamiseen estääkseen rakkojen syntymisen. Lausuin ne kuuluisat viimeiset sanat ”minulle ei yleensä tule rakkoja eivätkä jalat ole koskaan krampanneet”  ja kuinka sitten kävikään…

Lähtöön kokoonnuttaessa löysin sometuttuja, matkaan oli lähdössä myös Luontoloinen -blogin Sini, Run for Fun -blogin Pia ja aikasen monta muutakin polkujuoksijaa – yhteensä matkalle oli ilmoittautunut 592 juoksijaa joista miehiä oli 349 ja naisia 244 😀 Kuuluisa kisa-aalto lähti kärkipäästä liikkeelle ja tunnelma oli huikea, töötistä matkaan, vilkuttelut lapsille vielä lähtökaaren tuntumassa ja siitä kohti Hettaa ”muutaman” keron kautta.

Matkaan ja Hannukurun huoltoon (n. 25 km)

Pian kanssa lyöttäydyimme alkumatkasta yksiin, kisasuunnitelma kuulosti molemmilla olevan kohtuullisen samanlainen ja askelkin osui mukavasti yhteen. Olen usein pilannut kisani omaan tasooni nähden aivan liian kovalla alkuvauhdilla ja nyt sain Pian avuksi hillitsemään menohalujani. Olin toki itsekin päättänyt, että ensimmäinen hissikuilunousu ja nousu taivaskeron päälle (koko reitin korkein kohta, 809 m) on pakko kävellä jos aikoo kisasta mitenkään selvitä, silti olisin saattanut alkaa keulia innostuksissani, jos en olisi saanut Piaa vahvistamaan suunnitelmaani.

Olen kiertänyt Taivaskeron reitin viimeksi viime syksynä, joten rakkakivikkoinen ”polku” ei ollut yllätys. Yllätys puolestaan oli se, että jo Taivaskerolle nousun jälkeen tunsin molempien jalkaterien sisäsyrjissä jomottavaa kipua ja tiesin rakkojen alkaneen kehittyä. Kenkä ei ollut ilmeisesti tarpeeksi tiukalla tai kahden sukan yhdistelmä ei tällä kertaa vain toiminut. Kivikossa jalka joutui vaikka minkälaisiin asentoihin kengässä ja hiertyi näin kenkää vasten. Tiesin siis jo kolmen kilometrin taivalluksen jälkeen, että rakot tulevat haastamaan matkantekoa.

Juoksun makuun päästiin sitten, kun reitti lähti laskeutumaan Taivaskerolta Pallas – Hetta reitille. Matka taittui mukavasti hyvässä seurassa, alamäkiä juostiin sen minkä kyettiin ja osattiin rakkakivikossa, ylämäkiä taivallettiin suosiolla pääosin reippaasti ja tehokkaasti kävellen. Huomasin nopeasti, että ylämäissä kävely on tehokkaampaa ja turvallisempaa kuin epämääräinen juoksun tapainen yritelmä. Sää oli hieman helteisen tapainen, mutta onneksi kuitenkin pääosin pilvinen. Tuntureiden laella saimme pientä virvoittavaa tuulta ja muutaman kerran pari sadepisaraakin yritti kastella meitä huonolla menestyksellä. Sateen huomasi vain siitä, että kiville tipahteli muutamia pisaroita. Ukkonen jyrähteli silloin tällöin ja salamoitakin näkivät jotkut sellaiset, joiden katse ei suuntautunut pelkästään muutamaa metriä eteenpäin. Niinä hetkinä, kun katseen sai nostettua polusta, maisemat olivat aivan henkeäsalpaavan upeat!

Rakot alkoivat kuitenkin vaivata yhä enemmän ja aloin miettiä, mitä niille kannattaisi tehdä. Pohdin, josko jatkaisin vain tuskaista juoksuani huoltoon asti ja laittaisin sitten rakkolaastarit, uittaisinko jalat jossakin kylmässä tunturipurossa puudutukseksi vai hoitaisinko rakot nyt, kun niille ehkä olisi vielä jotakin tehtävissä. Matka taittui kuitenkin mukavasti juosten ja porukalla edeten. Siinä vaiheessa kun rakot alkoivat oikein toden teolla vaivata, oli taivallettu varmaankin noin 15 kilometriä. Päätin vihdoin, että huoltoon on aivan liian pitkä matka ja seuraavan huipun päällä (17.4 kilometrin perusteella Lumikeron huipulla) tein sen järkevimmän vaihtoehdon – istahdin kivelle, kiskoin sukat jalasta, putsasin jalat desifiointipyyhkeellä ja iskin rakkolaastarit molempien päkiöiden sisäsyrjälle. Alapuolella kuva juuri ennen kivelle istahtamista. Ei näytä rakot hymyä hyydyttävän :). Matkan varrella mietin, että rakkojen aiheuttama kipu taitaa viedä ajatukset pois mahdollisista muista kivuista, jotka ovat viime aikoina vaivanneet (takareiden jumitus, nilkan kipu), koska näitä vaivoja en koko matkalla juurikaan huomannut.

Geelejä, shotteja ja blockeja aloin naukkailla heti Taivaskeron huiputuksen jälkeen. Samoin vettä ja urheilujuomaa otin vähän väliä. Ensimmäisen suolatabletin olin ottanut jo aamusella ja suolatablettejakin otin kohtuullisen säännölliseen tahtiin. Muutamaan kertaan alamäessä reisien sisäsyrjät alkoivat nytkähdellä epämiellyttävästi (luulen, että kyse oli todellakin krampeista!), mutta nämä oireet menivät ohi lähes saman tien suolatabletin ottamisen jälkeen. Toisen helpotuksen vaivaan toi yllättäen juokseminen. Alamäkeen juostessa sain pidettyä lihakset rennompina kuin kävellessä ja se selvästi piti krampit loitolla. Ja hei, nuo krampit olivat vain pieni ja hetkellinen vaiva, mutta tulivatpahan nelin seuraksi, kun ennen lähtöä ehdin elvistellä etten ole koskaan niitä saanut…

Olen vaeltanut Pallas – Hetta reitin joskus hamassa nuoruudessani. Siitä mielikuvaksi oli jäänyt retkeily tunturin laelta toiselle, järisyttävä, uuvuttava ja lähes loputon nousu Taivaskerolle ja laskeutuminen metsäisemmälle osuudelle saavuttaessa Hettaan. Alun noin kaksikymmentä kilometriä pitkikin yhtä mielikuvani kanssa, kun juoksimme tunturilta toiselle kivistä ja osin rakkakivistä reittiä pitkin. Olin kuitenkin aivan hämmästynyt, kun jo ennen Hannukurun huoltoa sain puikkelehtia juurakossa, eihän täällä tällaista pitänyt olla, nämä juurakkotaisteluthan kuuluvat Karhunkierrokselle! Juuri ennen Hannukurun huoltopisteelle saapumista tein reitin ensimmäisen ja ainoan pannutuksen eli kaatumisen ylämäkeen noustessa, juurien ja kivikon yhdistelmäpätkällä. Onnekseni molemmat polvet löysivät paikkansa kivien kolosta ja ainoa pienesti nirhautunut kohta oli vasen kämmen. Siihenkään ei juuri jälkeä jäänyt. Selvisin siis säikähdyksellä.

Hannukurun huollossa porukkaa oli kuin pipoa. Huoltopisteelle piti oikein jonottaa, että sai suklaata ja sipsiä ja pääsi täyttämään lötköpullot urheilujuomalla. Huollossa täytin siis molemmat 500 ml:n lötköt urheilujuomalla, lisäsin rakoon vettä, jossa oli noin litra nestettä jäljellä ja jatkoin matkaa istahtamatta.

Hannukurusta ”Pyhäkeron” huoltoon (n. 25 – 45 km)

Hannukurun huollon jälkeen matka jatkui juosten taas jonkunlaisella porukalla, hetken matkaa jonkun kanssa taivaltaen. Osa meni ohi, osa jäi jälkeen ja jonkun kanssa jojoiltiin lähes koko matka ees ja taas :). Hannukurun huollon jälkeen tuli enemmän pitkospuupätkiä ja selvästi juostavaa polkua. Pyhäkerolle nousu ei yllättäen ollutkaan niin valtavan hirvittävä, millaiseksi sen mielikuvissa olin maalaillut. Nousua toki jatkui pitkään, mutta polku ei ollut niin rakkakivikkoinen kuin olisi voinut olla ja voimiakin riitti vielä hyvin rinteen tunkkaukseen. Yhtäkkiä oltiinkin jo keron päällä ja lasku lähti mukavasti rullaamaan, juuri tässä vaiheessa huomasin, että rento juoksu pienessä kivikossakin tuntuu jaloissa paremmalta kuin kävely.

Mieheni ollessa Hannukurun huollossa ja minun ollessa vielä kaukana sieltä, sain viestiä, että hän aikoi keskeyttää Hannukuruun. Mutta koska tielle ja autokyydille olisi ollut 10 kilometrin matka, päätti hän jatkaa matkaa reitillä. Pyhäkerolta laskeuduttaessa näin vihdoin tutun hahmon edessäni. Olin jo pitkään odottanut miehen selän tulevan vastaan ja useamman kerran jo luullut jotakin muuta matkalaista kaukaa katsottuna hetken miehekseni. Kohtaaminen oli tunteikas. On vaikea kuvata tuota kohtaamista sanoin, niin täynnä tunteita tuo pieni hetki oli, tuskaa riemua, epätoivoa, varmuutta, kaikkea. Miehelläni oli matkaa takana jo ainakin huimat 115 kilometriä, mutta edessä vielä tuskien taival. Oli rankkaa jättää hänet jatkamaan matkaa yksin. Mies kehotti minua kuitenkin lähtemään eteenpäin ja vakuutti tulevansa maaliin. Siihen luottaen jatkoin matkaani.

Mies huuteli vielä perääni ettei huolto ole Pyhäkerolla, mutta tuo kommentti jäi jotenkin ymmärtämättä… Luulin nimittäin viimeisen huollon olevan heti Pyhäkeron laskun jälkeen ja niin sen olisi pitänytkin olla reittikartan kilometrilukemien mukaan, mutta sainkin juosta juurakko- ja metsäviidakkoa vielä pari kilometriä ennenkuin huolto viimein tuli. Jälkeenpäin kuulin, että Hannukurussa oli ollut lappu kertomassa huollon siirtymisestä Mustavaaralle, mutta se lappu jäi siinä ruuhkassa kyllä täysin huomaamatta. Mustavaaralla nappasin kouraani pari sipsiä ja banaanin ja lähdin jatkamaan matkaa, joka jatkuikin huollosta suoraan hiekkatienä.

Lopun baanaa ja punaista mattoa

Olin odottanut lopun tienpätkää kuin kuuta nousevaa. Ajattelin, että jalka ei tiellä pyöri niin kovin kengässä ja rakkokipu on siedettävämpää ja olihan se. Mutta hiekkatiekään ei ollut täydellinen pelastus, koska osin tie oli todella pehmeää ja upottavaa hiekkaa. Toisille se saattoi olla iloinen yllätys, minun jalkateräni rakot eivät siitä pyörityksestä nauttineet. Kuitenkin viimeisestä huollosta lähdettäessä juoksin hiekkatiellä koko matkan lukuunottamatta paria isompaa mäkeä, joissa kävelin pienen pyrähdyksen. Hiekkatiellä useampi juoksija ohitti minut, mikä tuntui jo aika ihmeeltä, koska itsekin luulin juoksevani kohtuullista vauhtia…

Hiekkatie tuntui loputtomalta ja kun viimein saavuttiin maantielle huokaisin helpotuksesta. Maantien alkaessa kyltti ilmoitti matkaa maaliin olevan 4.8 kilometriä. Tuntuu hullulta sanoa näin polkujuoksukisassa ja itseäni muka polkujuoksijana pitävänä, mutta tien alkaessa tunsin olevani omalla maaperällä. Iso syy tähän tunteeseen oli varmasti rakkokivun lievittyminen ja se, että kengissäni (Hoka One One Challenger ATR 4) oli kunnon vaimennus ja kenkä toimi aivan loistavasti myös asfaltilla.

Ohitin tienpätkällä useita kilpailijoita, myös  useimmat niistä, jotka ohittivat minut hiekkatiellä. Monille huutelin ”lähe völhjyyn”, ”tule peessin” ja sainkin muutaman kaverin mukaan pieneen spurttiin. Oli mukava antaa toisille vielä hieman apua matkalla kohti maalia. Maalia lähestyttäessä sain vielä kirittäjäksi seurakaverin, iso kiitos siitä sinulle Toni ja kiitos myös upeista kuvista! Maaliin tulin suorastaan lentäen ja yllättäen kerrankin hyvävoimaisena mutta kuitenkin kaikkeni antaneena. Neste- ja energiatankkaus oli mennyt kisan aikana ilmeisesti varsin mallikkaasti lämpimästä säästä huolimatta, koska virtaa riitti vielä loppumatkasta pistellä aivan kunnon juoksuaskeleella.

Maalissa, ja jo matkalla, tajusin, että vaikka olin pienessä mielessä haaveillut hieman paremmasta ajasta, tämä aika oli täysin kuntoani vastaava, yhtään parempaan suoritukseen en olisi tällä kunnolla ja näillä rakoilla pystynyt. Kaikkeni reitille annoin, siksi olinkin maalissa täysin tyytyväinen juoksuuni. Ja koska kilpailussa olin niin sijoituksenkin sain – olin 46. matkalle lähteneestä 244 naisesta. Omassa ikäluokkani N40, olin 12. joten ei ollenkaan pöllömpi sijoitus 🙂

Suuri kiitos NUTSin porukalle taas aivan loistavasti järjestetystä tapahtumasta! Ensi vuonna puhaltatkin uudet tuulet, näistä suunnitelmista voit lukea täältä. Itse hieman harmittelen, jos Pallaksen kerot jäävät isolta osalta kisaajista kokematta, ne ovat reitin ehdottomasti kauneinta osuutta.

Vielä Polarin statistiikkaa, unohdin yllättäen sammuttaa kellon maaliin saapuessa… kuopat sykkeissä: 1. Rakkolaastareiden laitto, 2. Hannukurun huolto. Kiinnostavinta noissa käyrissä on mielestäni tällä kertaa tuo korkeuskäppyrä, joka näyttää oikein tunturiselta 🙂

– Maijaliisa

P.s. Mieskin saapui maaliin, kaikkensa antaneena <3. Maaliintulon jälkeen hän vietti useamman hetken ensiavussa tarkkailussa nestevajeen ja horkan vuoksi. Onneksi vointi alkoi kuitenkin kohtuullisen nopeasti kohentua ilman tiputusta.

Saat kätevästi tiedon uudesta postauksesta seuraamalla blogini Facebook-sivua tai ottamalla blogini seurantaan Blogit.fi tai Bloglovin’ -sivustoilla.

Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä:

Facebook
Instagram
Twitter
YouTube