Polkujuoksua Hetta-Pallas -reitillä

Hyvää Suomen luonnon päivää!

Tähän päivään sopiikin loistavasti tarina kesän reissuista Suomen luonnossa ja erityisesti polkujuoksutarinani Suomen suosituimmassa kansallispuistossa, Pallas -Yllästunturin kansallipuistossa. Tälle vuodelle suunniteltu elämäni ensimmäinen yli sadan kilometrin kisa (NUTS Pallas-Ylläs 107 km) siirtyi ensi vuoteen, mutta pääsin kuitenkin nauttimaan omatoimipolkujuoksusta Hetta-Pallas -reitillä. Ajoimme miehen kanssa autolla Ylimuoniosta Hettaan (67 km) ja haimme Hetan luontokeskukselta avaimen Mustavaarantielle, jonka alussa on lukollinen portti. Avaimen vuokraus vuorokaudeksi maksaa 11 euroa – tie on yksityinen ja maksu menee tienhoitoon. Portilta ajoimme siis hiekkatietä  pitkin Mustavaaralta lähtevälle reitille, joka alkaa pitkospuilla ja josta on vajaa kaksi kilometriä Pyhäkeron autiotuvalle. Matkaan lähdin puoli yhdentoista maissa aamupäivällä pilviseen mutta lämpöiseen säähän. Matkan varrella sää oli hetkittäin tihkusateinen, mutta aurinkokin pilkahteli toisinaan pilven raosta varsinkin alkumatkasta. Tuuli oli hieman vilvoittava, mutta kylmä ei tullut missään vaiheessa, vaikka olin varustautunut matkaan kevyesti shortseilla ja ohuella t-paidalla.

Matka alkoi metsäreitillä kohti Pyhäkeron autiotupaa, ja lähti nousemaan autiotuvan jälkeen  tunturiin, kohti Pyhäkeron huippua. Nousu Pyhäkerolle on yllättävän pitkä, mutta alussa tuorein jaloin, nousu oli mukavan leppoissaa taivallusta. Ennen viimeistä kunnon nousua Pyhäkerolle on rauniot, joiden tarkoitusta olen miettinyt, nyt reittiä tutkaillessani löysin kartasta tiedon, että ne ovat  entisen matkailumajan rauniot. Olisipa siinä todella huikea paikka majalle näkymineen pienelle Pyhäjärvelle. Pyhäkeron päällä olin vajaassa tunnissa ja siitäpä olikin sitten mukava päästellä alamäkeen kohti Pallasta ja muutamaa nousua ja laskua ennen sitä.

Juoksurepussa oli hieman syötävää mutta pääosin selvisin matkasta Tailwindin urheilujuomalla, jossa on mukana elekrtolyyttien lisäksi myös energiaa ultrasuoritukseen. Kahdella litralla Tailwindia taivalsin viisi tuntia – kun kyseinen juoma loppui, myös energiatasot lähtivät selvään laskuun. Olisin tarvinnut mukaani lisää Tailwindia, jotta olisin jaksanut samalla boostilla loppuun asti. Huomasin matkalla, että Tailwind toimii minulla ihmeellisen hyvin, eikä nälkäkään pääsyt yllättämään, kun juomaa riitti. Muuten matkan energiatarpeen täytti suklaapatukka ja vesi.

Alkumatka meni maisemista ja elämästä nauttien, oli mukava olla matkalla rennosti juoksennellen tunturimaisemassa. Muutamia vaeltajia tuli vastaan ja muutamia ohittelin, kovin paljon porukkaa ei kuitenkaan reitin tälllä osuudella ollut liikenteessä. Koko matkalla ei vaeltajia mielestäni ollut todellakaan ruuhkaksi asti, yhtään polkujuoksijaa ei tullut vastaan. Lasku Hannukuruun alkaa oikeastaan jo Pahakurun autiotuvan paikkeilta. Olin unohtanut, miten haasteellinen maasto juosta lasku Hannukuruun on ja miten vaikea sieltä nousukin on… Hannukurussa oli aikaan 2:51, ja matkaa oli takana noin kaksikymmentä kilometriä. Hannukurusta nousu takaisin tunturimaisemiin tuntui kestävän loputtomasti ja näillä haastavilla juurakko- ja kivipoluilla muistin taas, miten huono teknisen maaston polku”juoksija” olenkaan ja miten paljon tällaisen maaston harjoitusta todella tarvitsisin, jos joskus haluaisin näistä reiteistä selvitä hieman vauhdikkaammin. Loppuihan se kivijuurakko lopulta ja päästiin taas takaisin tuttuun ja ”turvalliseen” rakkakivikkoon 😆.

Aikaa tuohon Hannukurusta nousuun meni varsin ruhtinaalisesti, koskapa Suaskurun kämpällä oli ajassa 3:45 (25.6 km). Lumikeron nousuun otin sauvat käyttöön ensimmäisen kerran ja sen jälkeen kuljetin niitä koottuna käsissä ja otin ne tarvittaessa käyttöön matkan varrella. Lumikerolle pääseminen kestikin sitten yllättävän pitkään, kun matkaa oli takan 28 kilometriä huipulla, aikaa oli kulunut jo 4 tuntia ja 21 minuuttia. Lumikerolta ajatukset kääntyvät jo selvästi kohti Pallasta ja sitä luulee jo melkein olevansa perillä, mutta mitä vielä, reitin vetisimmät rinteet ja ainakin väsyneille jaloille lohkareisimmat osuudet olivat vielä edessä.

Loppumatkasta sain sauvoista valtavasti tukea ylämäkijuoksuun ja alamäissä tukea, kun jo hieman pelkäsin etureisien pettävän kivikossa alamäkeen juostessa. Kummasti sain sitli jalkoihini vauhtia, kun Pallaksen Hotellin punainen katto alkoi loistaa tunturin rinteen takaa. Aivan loppumatkasta mies tuli vielä kannustamaan vauhtiin, jotta pääsisin matkan alle seitsemään tuntiin – Polarin kellotuksen mukaan matka-aika olikin himpun alle seitsemän tuntia, mutta oikeasti matkaan, jota kertyi 43.8 kilometriä, kului kyllä juuri piirun yli seitsemän tuntia, koska kello pysähtyi matkalla muutamaan otteeseen sekunneiksi, kun pysähdyin ottamaan kuvia tai kaivamaan repusta evästä.

Taivaskeron huippu oli pilvessä. Sinne reitti ei tällä kertaa kulkenut, kävin myöhemmin lomalla myös kerojen kierroksen, jolla nousin myös Taivaskerolle.

Hotelli Pallaksen pihalla minua odotteli hyvin järjestäytyneenä lauma poroja parkissa 👇🏻.

Matkalla mielessä pyöri ajatus siitä, että Lappi on huikeine maisemineen aivan poikkeuksellisen upea paikka – Maija Konttisen  sanoittamassa Lapinmaa -laulussa lauletaan laajasta Lapinmaasta, ja sitä se todellakin on, kaunista, laajaa erämaata silmänkantamattomiin. Jos et ole vielä kokenut Lapin hulluutta, näillä selkosilla se varmasti sinulle avautuu ❤️.

Vielä ehtii postaus Suomen luonnon päivään, mutta minulle vuodessa on montakin Suomen luonnon päivää 😊.

– Maijaliisa

Saat kätevästi tiedon uudesta postauksesta seuraamalla blogini Facebook-sivua ja Instagram-tiliä  sekä ottamalla blogini seurantaan Blogit.fi tai Follow my blog with Bloglovin.

Hyvinvointi Oma elämä Liikunta Terveys

Retkeilyä Norjassa – Kohti Hesteniä

Olimme kesällä lomailemassa Norjassa Senjan saarella. Saaren ehkä kuuluisin vuori on Segla, jolle on vaeltajia oikein ruuhkaksi asti parhaimpaan turistiaikaan. Muutamat sukulaiset valistivat meitä, että ei sinne Seglalle ole aivan välttämätöntä kiivetä (loppumatkasta kiipeily on lähinnä nelivetoa) ja että Hesten (joka on Seglan vieressä) on myös varsin upea ja huipulle kiivettäessä myös aivan riittävän haastava. Päätimme siis lähteä koko perheellä kohti Hesteniä. Suunnitelma oli, että  lasten kanssa voitaisiin mennä Hestenin ja Seglan väliselle harjanteelle ja minä kävisin huiputtamassa Hestenin.

Päivä oli lämmennyt  yllättävän lämpimäksi ja olimme pukeneet hieman liian paljon vaatetta päälle, lämpö alkoi vaivata lapsia jo alkumatkasta, siinäpä sitten käärittiin lahkeita ja hihoja ja huuhdeltiin hikistä päätä purossa sekä ylempänä jopa lumessa. Keskimmäinen lapsista lähti vetämään hurjaa vauhtia polkua pitkin, joten minä lähdin hänen kanssaan pitämään vauhtia ja mies jäi hieman rennommin etenevien tyttöjen kanssa jatkamaan matkaa. Poika osoitti aivan yllättävästi olevansa varsinainen vuorikauris ja hän piti kivikossakin niin kovaa vauhtia, että minun piti aivan tosissani nopeuttaa askellusta, että pysyin mukana.

Nouseminen Seglan ja Hestenin väliselle harjanteelle ei ollut kovinkaan vaativaa, vaikka matkalla muutama hieman jyrkempi ja kivikkoisempi kohta olikin, kaikki pääsimme harjanteelle hyvävoimaisena ja ihmeen huikeista maisemista nauttien  evästelemään.

Paluumatkalla Hestenin huipulta selvisi, että virallinen reitti Hestenille olisi kulkenut niin, että polulta olisi käännytty oikealle ennen Hestenin ja Seglan välistä harjannetta, mitään opasteita reitillä ei tokikaan ollut, tosin reitti ei juurikaan harhautunut, kuin siinä yhdessä kohdassa 😜. Palasin sitten tiedon saatuani sitä toista ja virallista reittiä takaisin. Tuota kautta reitti olisi ollut helpompi huipulle ja vain parinkymmenen metrin osalta selvästi jyrkempi. Kuitenkin tuon harjanteen kautta pääsimme kaikki näkemään upeita maisemia ja kokemaan hurjan pudotuksen suoraan mereen kallioseinältä. Täytyy kyllä sanoa, että muutaman kerran äidin sydän löi tyhjää, kun lapset harjanteelta hyvin varovaisesti kurkistelivat alas merta.

 

Mies ja lapset kääntyivät siis harjanteelta paluumatkalle ja minä lähdin kohti Hestenin huippua. Polku kulki ylös harjannetta, hyvin lähellä harjanteen reunaa ja lähti nousemaan kohti huippua kiipeilymäisen jyrkkänä. Kun en yhtään tiennyt, mitä tuleman pitää, meinasi tulla tällaisten laakeiden tunturimaisemien tytölle pupu pöksyyn ja olin jo kääntymässä takaisin, kun kaksi suomalaista pariskuntaa tulivat vastaan ja rohkaisivat minua jatkamaan huipulle, matkaa oli kuulemma vain vähän jäljellä ja maisemat palkitsisivat kipuamisen, siinä he olivat oikeassa. Jo ylös kiipeillessä maisemat olivat upeat ja majesteetillinen Segla kohosi huimana vieressä (alhaalla olevassa ravintolassa oli kuva, Seglasta ja teksti englanniksi: ”jos haluat saada tämän kuvan, sinun on kiitettävä Hestenille, ei Seglalle” 😄.

Huipulla oli porukkaa joka lähtöön, jopa pieni, noin viisivuotias suomalainen tyttö oli kiivennyt huipulle vanhempiensa ja veljensä kanssa. Olisivat nuo meidänkin muksut huipulle päässeet, jos vanhemmilla olisi pää kestänyt. Toisaalta, he olivat jo aivan valmiita lähtemään paluumatkalle ja olin oikein tyytyväinen itsekseni huipulla, joten meidän perheen osalta tämä vaihtoehto taisi olla kaikkia tyydyttävä ratkaisu. Hestenin huippu on ”vain” 556 metriä merenpinnasta, mutta kun vuori nousee suoraan merestä tuohon korkeuteen, on se aivan hämmästyttävän korkealla.

Paluumatka sujuikin sitten itsekseni huomattavasti menomatkaa nopeammin. Selässä kolisi Kånken ja ihmettelin itsekseni, miksi en ollut tajunnut ottaa juoksureppua selkään, olisi ollut aika paljon miellyttävämpi kannettava.

Alaspäin vauhti kiihtyi jopa juoksua muistuttavaksi muutamin askelin, mutta kokonaisuudessaan reissu ei millään muotoa ollut polkujuoksua, vaan rauhallista vaellusta. Aikaa koko vaelluksen pysähdyksineen meni noin kolme tuntia, mutta nyt ei ollutkaan kysymys urheilusuorituksesta, vaan valtavasta elämyksestä suunnattoman upeiden maisemien keskellä. Jos vielä joskus pääsen Senjalle, haluan tulla tänne uudelleen, ehkä kiipeän myös Seglalle – nyt kun olen uskaltautunut testaamaan hieman jyrkempää nousua, luotan siihen, että Seglallakin maisemat palkitsevat urakan. Jos nyt joku sitten miettii, kiivetäkö Seglalle vai Hestenille, sanoisin, että kiipeä molemmille 😜. Hestenille kiivetessä viereisen Seglan majesteetillisuus saa haukkomaan henkeä, jos sen kokemuksen haluaa, valinta on Hesten.

Nyt jo haaveilen uudesta reissusta Norjaan,

– Maijaliisa

Saat kätevästi tiedon uudesta postauksesta seuraamalla blogini Facebook-sivua ja Instagram-tiliä  sekä ottamalla blogini seurantaan Blogit.fi tai Follow my blog with Bloglovin.

Hyvinvointi Oma elämä Ystävät ja perhe Liikunta