Istun kotisohvalla turvonneet jalkaterät ylhäällä ja ihmettelen lauantain taivalta. Jokainen, joka tuolle matkalle lähti oli voittaja, oli lopputulos sitten mikä tahansa.
Vaarojen Maraton, oman mittarini mukaan matkaa kertyi 43 kilometriä ja nuosumetrejä kisajärjestäjän mukaan 1600. Maratonaikaani suhteutettuna minun olisi pitänyt selvitä matkasta 6-7 tuntiin, mutta toisin kävi… silti Vaarojen ensikertalaisena, matkan vaikeudet voittaneena, olo maalissa oli aika käsittämätön, en ole sitä oikein vieläkään sisäistänyt.
Edelliset pari viikkoa olen yrittänyt taistella flunssaa vastaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Keskiviikkona alkoi yskä vaivata ja torstaina olin jo lähes äänetön. Vointi oli koko ajan hyvä, ei kuumetta tai lihaskipuja, ei juurikaan edes nuhaa, mutta ääni lähti. Koko reissu alkoi mietityttää, mutta kun muita oireita yskää lukuun ottamatta ei tullut, lähdin kuitenkin juoksuporukan (Hillers Trail Running Club) mukana Kolille. Vielä Kolilla kuulostelin edellisen illan ja aamun olotilaa. Kun kaikki muuten vaikutti olevan kunnossa, päätin lähteä juoksemaan sillä asenteella, että jos oireita tulee lisää, niin jätän kisan kesken. Matkan varrella yskä vaivasi, mutta yskähän lähtee yskimällä… jossakin vaiheessa hengitys alkoi omaankin korvaan kuulostaa aika karmivalta, lähinnä mieleen nousi astamakohtauksen saanut tupakoitsija, mutta kun muutaman yskäisyn jälkeen ilma taas kulki vapaammin, matka sai jatkua. Ja jatkuihan se, maaliin asti.
Lähtö ja ensimmäinen puolikas
Aamulla saavuimme mökiltä kisapaikalle kahdeksan jälkeen ja autossa aloin jännittää reissua oikein toden teolla. Kurkun tilanne oli yksi huolenaihe, mutta myös matka, joka oli hyppy tuntemattomaan. Huomasin, että en ollut ehtinyt viikon huolien ja kiireiden keskellä valmistautua kisaan ja nyt se tuntui kostautuvan hillittömänä jännityksenä, vessassakin piti ravata yhtenään. Onneksi älysimme käydä katsomassa Sokos hotellin vessatilanteen, luontokeskuksen puolella jono oli vallan hulppea, kun taas hotellin puolella vessat olivat tyhjillään (pikku vinkki ensi vuodelle). Startissa olin muutamaa minuuttia ennen pamausta ja eikun matkaan.
Alkumatka oli varsin mukavasti juostavaa polkua ja 3,5 kilometrin kohdalla oltiin jo yllättäen Mäkrän päällä. Nousu Mäkrälle ei ollut ollenkaan niin rankka kuin olin kuvittellut, ehkäpä siksi, että se oli niin alkumatkasta eikä nousu ollut niin pitkä kuin olin luullut (loppumatkasta noita loputtomilta tuntuvia ylämäkiä sitten riittikin). Mäkrän päällä, kaltevalla kalliopinnalla, intouduin hieman ihastelemaan maisemia juostessa ja siinä samassa vedinkin osittaiset lipat vasemmalle polvelle. Onneksi maakosketus oli kohtuullisen hellä eikä vaurioita tullut. Mäkrältä alas lasketellessa huomasin olevani alamäissä monia muita vauhdikkaampi ja osan mäkiä päästelin menemään metsän puolelta letkoja ohitellessani. Hiekkatiepätkillä maastossa hitaammin edenneet juoksijat kuitenkin saavuttavat minua, ylämäistä puhumattakaan…
Vesistön ylitykseen tultaessa (vene- tai lauttakyyti salmen yli) olin oikein hyvissä voimissa ja siitä olikin enää lyhyt matka Kiviniemen huoltopisteeseen (n. 18 km). Matkan aikana olin juonut rakosta urheilujuomaa, jonkun verran elektrolyyttijuomaa, syönyt PowerGelin kolakarkkeja ja muutaman suolatabletin. Huoltopisteellä join haaleaa vettä ja jatkoin matkaa. Tässä vaiheessa sain kotijoukoilta viestin, että väliaika näyttää hyvältä, mikä olo? Kirjoitin vastauksen hiekkatienpätkällä: ”Ok, tuntuu jo mutta hyvin menee”. Vähän tämän jälkeen sain hetkeksi seurakseni iloisen juoksijan, joka oli oikein tyytyväinen juoksuunsa ja sanoi ajatelleensa olevansa puolimatkassa noin kolmen ja puolen tunnin paikkeilla, mutta olikin juossut matkan kolmeen tuntiin. Siinä vaiheessa tajusin, että en ollut edes ajatellut mihin aikaan ja missä kohtaa reittiä minun pitäisi olla, jos aikoisin juosta koko matkan vaikkapa kuuteen ja puoleen tuntiin… Valmistautuminen kisaan oli todellakin ollut aivan surkeaa. Puolimatkassa (21.5 km) olin siis kuitenkin loistavaan aikaan 3:08:36 ja vähän jo elättelin toiveita, että selviän tästä reissusta jokseenkin kunnialla. Vähänpä tiesin siitä mitä oli tulossa… Jälkeenpäin on helppo sanoa, että vedin alun näköjään aivan liian lujaa omaan kuntooni ja vointiini nähden.
Toinen puolikas ja maaliin
Kuten lopussa olevasta Polar Flown käppyrästä näkee, matka vähän niinkuin alkoi kunnolla vasta tuosta puolesta matkasta. Vaikka alkupuoliskollakin oli ollut märkiä kallioita, juurakkoa ja suota, niin ei se kyllä ollut juuri mitään loppumatkan kuravelliin, kuravellin alta hyökkäävään liukkaaseen kallioon ja juurakkoon sekä polveen asti upottavaan suohon verrattuna. Kaiken tämän lisäksi loppupuoliskon nousut Ryläykselle, Peiponpellon huollon jälkeiset jyrkät nousut ja laskut sekä vielä aivan lopun kahden kilometrin nousu satamasta maaliin olivat kyllä jotakin, mitä en ole koskaan ennen kokenut!
Ryläyksen jälkeen kuvittelin huollon tulevan aivan hetkenä minä hyvänsä mutta sinne olikin aivan liian paljon matkaa minulle. Tässä vaiheessa alkoi olla jo nälkä ja odottelin huoltoa, koska siellä vasta ottaisin repun selästä ja kaivaisin suklaat takataskusta, virhe. Evästä olisi pitänyt saada heti. Peiponpellon huoltoon saapuessani, noin 32 kilometrin kohdalla, kiskoin siis repusta muutaman suklaapalan evääksi ja mietin, että mitähän ***a mie täällä oikein teen. Matkan teko ei napannut enää pätkääkään ja kaikki into koko juoksemisesta oli kadonnut. Energiat oli täysin nollissa, mutta niinpä vain pistelin taas vesimukin jälkeen jalkaa toisen eteen ja eikun ylämäkeen… Alamäissä ja tasaisella sain itseni juoksemaan mutta noissa hillittömissä ylämäissä olin aivan toivoton ja porukkaa meni ohi oikealta ja vasemmalta, kävellen! Siinäpä ei auttanut muu kuin käheällä äänellä pihistä tsempit hurjille tyypeille, kun itse ei pystynyt mihinkään. Yhdellä noista lukuisista lopun jyrkistä alamäistä saavutin toisen naisen, jonka matkaa hidastivat krampit. Tarjosin hänelle suolatabletin ja hetken päästä hänestä ei näkynyt kuin varjo vain :). Jospa itsekin olisin saanut jostakin paukkuja, mutta ei, meikäläisen eväät oli syöty tai ehkäpä paremminkin jäänyt syömättä.
Ja jos se ylämäkiosuus olisikin loppunut siihen Ryläykseen, mutta ehei, ei todellakaan! Yleensä en kuuntele musiikkia polkukisoissa, mutta kun neljän polun risteyksessä, noin 34 kilometrin kohdalla tuli 10 kilometrin kyltti maaliin ja alkoi pitkä ylämäkiosuus, tempaisin kuulokkeet korville ja ulkoistin itseni ja mieleni koko kisasta. Keskityin kuuntelemaan musiikkia, jotta ylipäänsä sain itseni eteenpäin. Kun satamasta käännyttiin kohti ylämäkeä, tuskailin jollekin kannustajalle, että tästäkö se kolmen kilometrin ylämäki nyt alkaa? Johon hän riemastuneena vastasi ettei ylämäki ole kuin kaksi kilometriä. Jotenkin tuossa vaiheessa tämäkään tieto ei juuri lohduttanut… Ylämäessä minut saavutti toinen ensikertalainen, jonka kanssa yhdessä ihmettelimme tovin sitä, että päättyyköhän tämä ylämäki koskaan. Maaliin 500 metriä ja tunkkaus vain jatkuu, aloin olla jo aivan epätoivoinen – maaliin 200 metriä eikä loppua ylämäelle näy, sitten aivan yhtäkkiä maalikaari ilmestyi eteeni!
Maaliin saavuin juosten aikaan 7:16:06! Nyt jälkeenpäin loppuaika tuntuu taisteluvoitolta! Raahauduin penkille keräilemään itseäni, vointi oli hetken todella huono ja olin yskiä sekä keuhkoni että vähäiset syömiseni ulos. Molemmat pysyivät kuin ihmeen kaupalla kuitenkin sisälläni ja vähitellen pääsin jopa niin hyvin maalifiiliksiin, että sain jonkun urhean toimitsijan nappaamaan itsestäni kuvan 🙂 Koska jos se ei ole somessa sitä ei ole tapahtunut 😀
Vaarojen Maratonin sivuilla varoitellaan reitin haasteellisuudesta useaan otteeseen eikä todellakaan suotta! Täytyy kyllä todeta, että en ollut ollenkaan varautunut näin rankkaan rypistykseen, vaikka olin nuo varoituksetkin lukenut. Tämän hetkisen elämäntilanteen huomioon ottaen, en ollut psyykkisesti enkä fyysisesti valmis tähän koitokseen, mutta siksipä juuri alan koko ajan olla ylpeämpi ja onnellisempi saavutuksestani!
Näihin voittajafiiliksiin on hyvä päättää tämä raporttini sohvannurkasta tähän 🙂
– Maijaliisa
Seuraa: blogit.fi, bloglovin’, Facebook, Instagram, Twitter
