Nuts-organisaation tapahtumat leviävät Suomen kartalla koko ajan laajemmalle, Nuts Syöte oli tälle vuodelle ensimmäinen uusi ponnistus, mutta kuulkaapa tätä: Nust Hel, entinen Helsinki City trail on vielä toinen uusi Nutsin tapahtuma tänä vuonna lokakuussa Helsingissä! Mikäpä siinä on järjestellä tapahtumia, kun homma on hallussa. Minulla tämä polkujuoksuksentelu ei taida olla edellenkään niin hallussa, vaikka kovasti halausin jo osata tätä hommaa edes vähän.
Olimme saapuneet majapaikkaamme edellisenä päivänä, numerolaput oli haettu ja tunnelmaan päästy, kun sain auttaa myös juoksukaveria tuomalla hänelle unohtuneiden energiakarkkien tilalle uudet karkit. Kävimme myös iltakävelyllä hieman tsekkailemassa Syötteen nousua ja laskua. Mies oli alkumatkasta sitä mieltä, että reittihän on minun ”polkujuoksua”, minä kun treenailen lähinnä metsäauto- ja hiekkateillä. Kun lähdimme laskeutumaan reittiä väärään suuntaan alaspäin rinnettä, totesimme molemmat, että kyllähän täällä todellakin löytyy myös aivan kunnon polkumaastoa niin kivikkoloikkien kuin märän ja mutaisen reitin muodossa. Pienesti aikoi myös jo jännittää seuraavan päivän reitti, vaikka sitä helppojuoksuiseksi olikin kehuttu.
Välillä miten voisiko tätä säätöä jotenkin vain saada pienemmäksi, mutta en kai olisi minä, jos homma menisi sukkana putkeen… Ennen kisaa ja lähtöä kisa-alueelle sain aivan valtavan paniikin aikaiseksi, kun yhtäkkiä tajusin, että minun auton avaimet ovat auton sisällä nahkatakin taskussa. Mies oli lähtenyt bussilla kisapaikalle ja matkaan jo omaan juoksuunsa, minun lähtöön oli aikaa noin 40 minuuttia ja kisabussi oli mennyt jo ohi oman pysäkkini, joten oma auto oli ainoa vaihtoehto tai varsin nopea juoksu kisapaikalle alamäkeen, mutta olisin silti myöhästynyt lähdöstä. Aloin kiljua lapsille, että nyt kaikki etsimään isän avainta, minä kaivoin ulkotakkia, tytär housuja, eikä avaimia löytynyt niistä, kunnes poika tarkisti pöydän ja roikutti hetken päästä auton avaimia kädessään! Paniikki laukesi jalkojen tärinänä ja kiirehän siinä tuli, että sain kamat autoon ja pääsin ajoissa kisapaikalle.
Lähtöalueelle saavuin siis kuitenkin juuri sopivaan aikaan, ehdin vaihtaa kuulumiset muutamien juoksuystävien kanssa ja hiukan lämmitellä ennen lähtöalueen alkuverkkaa ja matkaan lähtöä kahdeltatoista. Kisa lähti käyntiin taas valtavan jännityksen saattelemana, ensimmäiset kilsat meni alkuverkkana ja pääsin juoksun huumaan alun leveällä baanalla ja erityisesti siirryttäessä harjumaisemiin. Tuntui kuin olisin saanut siivet selkääni ja matka eteni vauhdikkaasti. Kuitenkin tämän huuman keskellä jo reilu pari kilsaa ennen ensimmäistä huoltoa (n. 9.5 km) nilkassa tapahtui jotakin väärää harjumaisemien lyhyessä alamäessä. Jalka ei tuntunut erityisesti pyörähtävän mitenkään, vaan alamäkeen loikkiessani paino jotenkin tuli huonosti tai liian voimakkaasti loppusyksystä oirehtineen ja vasta alkuvuodesta parantuneen nilkan päälle ja siinä samassa nilkkaan iski terävä ja selvä kipu sisäsyrjälle, ilmeisesti veneluun alueelle. Tässä rytäkässä juoksuvauhti hidastui hetkellisesti selvästi ja aiemmin ohittamaani porukkaa juoksi ohi oikealta ja vasemmalta. Jatkoin toki juoksua kivun sallimissa rajoissa, joku ystävällinen ihminen muistutteli, että jos jalan kipu yltyy, kannattaa juoksu jättää kesken… Kaverikin kyseli keskeytinkö, mutta vastauksen saatuaan totesi, että kyllähän se olisi pitänyt tietää…
Vähitellen nilkan kipu alkoi hieman turtua, kun vain nostelin jalkoja eteenpäin ja selvisin kuin selvisinkin huoltoon. Suurin huoleni oli siinä vaiheessa, löytyykö huollosta istuinta, jonka päällä saisi tukisiteen sidottua hyvin nilkan ympärille. Huollosta ei istuinta löytynyt, minulle ehdoteltiin mätästä istuimeksi, mutta ystävällinen toimitsija tai kannustaja haki autostaan minulle pienen jakkaran, jonka päällä istuessa pääsin helpommin kaivamaan repusta siteen nilkan ympärille. Sukat olivat jo tässä vaiheessa hiukkasen kastuneet, mutta sain kengän ja sukan kiskottua niin, että sain siteen tukemaan kohtuullisen hyvin nilkkaa. Siinä istuskellessa porukkaa meni ohitse huimaa vauhtia, nilkkaa hoitaessa huollossa kului aikaa kuitenkin useampi minuutti. Huollossa vähän kyseltiin, olenko jatkamassa matkaa, mutta tottahan lähdin kokeilemaan, miten jalka juoksua edelleen kestäisi. Vaikka olin päättäväisesti jatkamassa matkaa, silti mielessä oli epävarmuutta siitä, miten kestän kipua ja miten paljon uskallan riskeerata jalkaa juoksun aikana.
Matka jatkui huollosta kuitenkin oikein juostavaa reittiä ja side vaikutti tukevan jalkaa selvästi, joten jatkoin matkaa. Toki jouduin kuitenkin lähes joka askeleella pitämään huolen, ettei vammautunut nilkka pääse enää huonoon asentoon ja jouduin aika paljon himmailemaan vauhtia, energiaa ja menohaluja olisi ollut, mutta yritin silti taiteilla menohalujen ja nilkan kivun sallimissa rajoissa. Ensimmäisen ja toisen huollon (n. 18 km) välillä reitti oli pääosin todella hyvin juostavaa leveäpää baanaa ja neulaspolkua ja vaikka jalassa tuntui selvästi koko ajan nilkan kipu, tuntui matka etenevän riittävän hyvää vauhtia. Tässä matkan varrella oli myös ihania vesi”esteitä” ja oikein odotin, että pääsen juoksemaan suoraan veteen, jotta saan vähän kylmähoitoa nilkalle. Jossakin vaiheessa pyrin hiukan kiertelemään soisia kohtia, jotta en olisi uponnut kovin syvälle suohon, mutta pääosin nautiskelin erityisesti lammikoista matkan varrella. Lähestyttäessä toista huoltoa reitti alkoi nousta loivasti ylöspäin ja aloin jo innolla odotella nousua Syötteelle.
Toisessa huollossa otin mukaan muutaman suklaapalleron ja suolaa suuhun ja porukalla lähdettiin kiipeämään jyrkästi ylöspäin kohti Syötettä. Tämän pätkän olimme tulleet miehen kanssa eilen toiseen suuntaan alaspäin ja minulla oli jonkinmoinen tieto siitä, miten kivikkopusikkoista reittiä oli edessä. Ylöspäin noustessa jalassa ei edes juurikaan tuntunut, mutta tiesin jo siinä vaiheessa, että alaspäin tuleminen tulisi olemaan suorastaan hirvittävää… Ylöspäin mennessä voimia oli jäljellä ja jalat toimivat oikein mukavasti, sain siinä kivikossa muutaman selänkin ohitettua, tosin samat selvät menivät ohi sitten alamäessä tuosta noin vain. Ylös pääsin siis vauhdilla ja edelleen energiaa etenemiseen vaikutti olevan hyvin, matkan varrella energiana oli ollut Noshtin Jollos-energiakarkit ja korkeaenerginen juoma – matkaan ja sykkeisiin nähden olin ottanut energiaa taas aivan liian vähän, mutta näin ”lyhyellä” matkalla se tuntui kuitenkin riittävän.
Sitten alkoi se alamäki, jota olin pelännyt ja kauhulla odottanut…. Vaikka pystyin pitämään edelleen yllä jonkinmoista vauhtia, oli alamäkeen hipsuttelu todella tuskaista. Alamäki itsessään muistutti toisinaan enemmän puroa kuin polkua ja välillä mäki oli niin mutainen, että sai todella miettiä, kuinka syvälle mutaan uppoaa tai miten kiertää pahimmat jorpakot. Mies olikin uponnut yhdessä alamäen mutkassa polviaan myöten suomutaan. Nilkan kipua oli hetkittäin vaikea kestää, nämä isommat alamäet menivät sisulla, hampaat irvessä ja tuskanhuutoja pidätellen, siinä en niin hyvin onnistunut, vaan lopulta ulvahtelin lähes jokaisella askeleella alamäkeen. Tunturilaskun aikana oli onneksi muutama ylämäkikin ja niissä sain taas hiukan hengähtää. Märkyyttä ja liukkautta tosin riitti niissäkin. Onneksi jalassa olivat VJ:n ultrat, jotka olivat kenkänä tälle matkalle aivan loistavat. Erityisesti pito toimi todella hyvin, eikä minun tarvinnut huolehtia juurikaan edes tässä tunturilta laskeuduttaessa kenkien pidosta, mikä oli kyllä hyvä asia, koska kaikki keskittyminen meni nilkan kivun sietämiseen.
Lopulta selvisin kuitenkin niin sanottuun kolmanteen huoltoon (vajaa 22 km), joka oli sama kuin toinen huolto ja johon saavuttiin Tunturikiekan jälkeen uudelleen ja siitä jatkettiin noin kilometrin verran samaa reittiä palaten, kunnes käännyttiin kohti maalia. Tuolla edestakaisella pätkällä tuli vastaan muutamakin juoksukaveri ja erityisesti oli mukava juosta vastaan miestäni, joka oli tulossa tunturille kipuamiseen 40 kilometrin matkalla. Siinä vaiheessa vauhti oli kuulemma hänen silmään aivan hyvä, vaikka huutelin hänelle, että nilkka on avain paskana, täysin paskana…
Reitti jatkui hetken hiihtoreitin neulasbaanana ja sitten osin hiekkatienä. Matka vain edelleen jatkui karttaan merkittyä kilometrimäärää pidemmälle, kunnes lopulta pyöreäkivikkoisen alikulun kautta oltiinkin lopulta maalialueella, kellon mukaan numeroissa 25.75 kilometriä ja aikaan 3:04:24. Maaliin saapuessa adrenalliniryöppy tasaantui ja saman tien maaliin astuessa tuntui, kuin nilkkaan iskettäisiin puukkoa jalkapohjan kautta. Aika ei ollut aivan toiveiden mukainen, mutta nilkan vammaan, vaivaan ja kipuun nähden aivan todella ihmeen tolkullinen – malliin saavuin naisista 36/145 ja ikäluokassani 5/24.
Nyt juoksusta seuraavana päivänä nilkka oirehtii edelleen aikalailla. Olen saanut useita tsemppiviestejä ja toiveita, että vaiva helpottaa nopeasti ja kuntoutuu hyvin. Sitä todella toivon itsekin, sillä seuraava startti polkukisaan olisi jo kuukauden päästä Nuts Ylläs-Pallaksella 66 kilometrin matkalle Hetasta Pallakselle. Toipilaana en noin pitkälle matkalle lähde, joten jos vaiva ei ala hellittää, täytyy matka siirtää seuraavalle vuodelle. Vielä en kuitenkaan heitä pyyhettä kehään, vaan annan nyt edes pari viikkoa aikaa nilkan kuntoutukseen ja toipumiseen. Enköhän sen jälkeen ole jo himpun viisaampi nilkan suhteen. Niin, että kannattiko? No tottakai kannatti, olipahan taas semmonen tahtojen taistelu ja reissujen reissu! Kiitos taas koko Nutsin porukalle aivan huikeasta reitistä ja niin toimivasta tapahtumasta!
– Maijaliisa
P.s. Tästä reitistä tuli heittämällä yksi suosikeistani juostavuudessaan – täytyy ehdottomasti tulla uudestaan testaamaan kolmen tunnin alitus, ehkä jo ensi vuonna… ☺️
Saat kätevästi tiedon uudesta postauksesta seuraamalla blogini Facebook-sivua ja Instagram-tiliä sekä ottamalla blogini seurantaan Blogit.fi tai Follow my blog with Bloglovin.
