Aika raflaava otsikko postaukselle – tällä viikolla olen taas kamppailut nilkan jäykkyyden ja kivun kanssa ja samalla odottanut, milloin kipu siirtyy pohkeeseen. Loppuviikosta pidemmällä lenkillä pohkeen jäykkyys alkoi sitten odotetusti hiipiä juoksuun. Siinä vaiheessa aloin jättää jäähyväisiä juoksulle taas määräämättömäksi ajaksi. Ehdin jo nauttia juoksusta hetken ja päästä kunnolliseen treenirytmiin, mutta juoksu kovalla tiellä liian kevyellä vaimennuksella iski näköjään saman tien nilkkaan, tai sitten kuormituksen lisääminen on vain ollut kuitenkin liikaa.

Sain edelliseen postaukseen kommentin (kiitos siitä!), jossa toivottiin postausta siitä, miten pää ja motivaatio on kestänyt viime aikojen takaiskuja, nyt sellainen takaisku näyttää tulevan uudelleen. Toisaalta tällä viikolla omassa perheessa ja lähisuvussa on ollut aivan toisen tason elämänvaiheita, joten pieni ryppy omassa harrastuksessa tuntuu tällä hetkellä varsin mitättömältä tapahtumalta. Tästä syystä juuri tällä hetkellä on vaikea alkaa avata tuntemuksia niinkin pienestä ja vähäpätöisestä asiasta kuin juoksuharrastus ja sen pikkuruiset haasteet. Palaan tähän aiheeseen varmasti tulevina viikkoina, koskapa näitäkin haasteita näyttää matkan varrelle nyt ilmaantuvan. Kuitenkin kaikesta tästä ”vähättelystä” huolimatta, juoksu on tälläkin viikolla ollut todella tärkeä keino lieventää huolta ja murhetta ja hengähtää omista ajatuksista.

Maanantaina kävin salilla tekemässä treenin ensin crosstrainerilla (15:27, avg 116 bpm) ja sen jälkeen voimahrjoittelun (1:00:04, avg 107 bpm). Tiistaina vuorossa oli tempojuoksu, jossa alku- ja loppuverkan välissä juoksin 30 minnuuttia pyrkien pitämään sykkeen vk1-alueella kuitenkin niin ettei syke nouse kovin paljon yli aerobisen kynnyksen (1:00:56, 9.36 km, avg 144 bpm). Juoksin pitkästä aikaa lähes sulalla asfaltilla liian löysillä nolladropin kengillä, joten sain suureksi ikäväkseni aikaiseksi nilkan jäykkyyden tuntemuksia seuraavan aamun.

Keskiviikkona tuntemuksia nilkassa tosiaan oli selvästi ja päätinkin siirtää viikon kävelypitkiksen tälle päivälle. Sain pitkästä aikaa seurakseni esikoisen kävelylle ja nautin suunnattomasti siitä, että saimme rauhassa jutella, vaihtaa kuulumisia ja pohtia elämän suuria kysymksiä yhdessä  (02:01:25, 10.92 km, avg 103 bpm).

Torstaiaamuna saapui odotettu mutta pysäyttävä ja siltikin yllättävä viesti veljeni kuolemasta. Hänen raastava pitkäaikaissairaus oli vienyt häneltä juoksun jo vuosia sitten, mutta paljon muuta merkityksellisempää oli myös riisuttu hänen olemuksestaan. Paljon yhteisiä muistoja vyöryi mieleen, niitä merkityksellisiä ja rakkaita, luopuminen on tuskallista. Perheessämme suremme veljeäni myös puolisona, isänä, isoisänä, setänä ja enona, kiitollisena hänen niin monella tapaa rikaasta ja runsaasta elämästä ❤️. Työpäivä meni tohinassa ja illalla halusin päästä purkamaan oloani liikuntaan. Nilkassa oli edelleen toissapäivän juoksun jälkeen tuntemuksia, joten vaihdoin päivän treeniksi klossipyöräilyn (30:42, avg 118 bpm) ja salitreenin (1:03:57, avg 101 bpm).

Perjantaina  ohjelmassa oli vetotreeni, alku- ja loppuverkan välissä oli kuusi neljän minuutin vetoa kävelypalautuksin (1:15:02,11.3 km, avg 141 bpm). Tässä treenissä nilkassa ei tuntunut kovinkaan paljon erityistä, vaikka nilkassa edelleen aamulla oli selkeästi jäykkyyttä. Vedoissa vauhti liikkui 4:56 – 4:25 välillä. Hieman rivakampi juoksu tuntuu hyvältä, vaikka näihin vetotreeneihin lähteminen tuntuu usein selvästi vaikeammalta, kun tietää, että joutuu tavallista enemmän ponnistelemaan vauhtien ylläpitämiseksi. Eipä nuo vauhdit edelleenkään päätä huimaa näissä vedoissa, mutta kai suunta on kuitenkin pienesti nousujohteinen.

Lauantaina huolta toi sitten omassa perheessä terveyshuolet, joista en laajemmin kirjoittele, sen kuitenkin voin sanoa, että huoli oman lapsen mistä tahansa pienestäkin murheesta tai terveydentilasta saa monet äidit aivan paniikin partaalle ja minä taidan olla juuri sellainen äiti – meni tuo reagointi varmasti jollakin tasolla ylireagoinnin puolelle, mutta tieto lisää tuskaa ja tässäkin tilanteessa olisin vain toivonut, etten tietäisi aivan niin paljon kaikesta terveyteen ja sairauteen liittyvästä.  Päivällä kävin pienellä laulukeikalla ja kotona tilanteen hiukan rauhoituttua (lähinnä siis omassa mielessäni sain asiat jonkinlaiseen järjestykseen), lähdin suunnitellulle puolentoistatunnin peruskesätvyyslenkille hengittelemään ja tuulettamaan päätä  (1:10:11,9.37 km, avg 133 bpm). Juoksulenkkki jäi kesken, kun pohkeeseen alkoi tulla tuntemuksia ja päätin jatkaa lenkin kävellen kotiin (20:22, 1.81 km, avg 116 bpm). Tytär kertoi biologian kokeeseen lukiessaan, että stressi saattaa lyhentää elinikää, tässä tilanteessa ajattelen, että stressi mielessä saa myös kropan prakaamaan, joten ehkä nyt alkaa olla taas aika ottaa hiukkasen rauhallisemmin.

Sunnuntaina halusin vielä jättää jäähyväisiä juoksulle ja tein viikon viimeisen suunnitellun harjoituksen, jossa alkuverkan jälkeen tein kahdenksan lyhyttä (30 sek) mäkivetoa ja hiukan pidemmän loppuverkka päälle (1:02:43, 8.50 km, avg 139 bpm). Alkuverkan aikana nilkassa ja pohkeessa oli tuntemuksia, mutta kropan lämmitessä ja vauhdikkaamman askelluksen alkaessa, tuntemukset lievenivät ja juoksu alkoi tuntua paremmalta – en siitä kuitenkaan nyt turhaan innostu, vaan todella ensi viikolla otan rauhallisemmin. Sunnitelmissa on kevyt viikko, mutta samalla myös pyrin tekemään treenit pääosin ilman juoskua.

Viikkoon kertyi siis treenitunteja kymmenen ja kilometrejä yhteensä 52.6, joista juoksua kuitenkin vain 38.5 kilometriä. Näillä mennään taas ja ihmetellään mitä elämä tuo tullessaan juoksun ja juoksemattomuuden osalta. Jospa liike olisi lääke, siis toisenlainen liike tällä kertaa, luulen, että crosstrainer ja klossipyörä saavat ensi viikolla kyyditä minua.

Toivotan sinulle merkityksellistä ja rakkaudentäyteistä viikkoa,

– Maijaliisa

Saat kätevästi tiedon uudesta postauksesta seuraamalla blogini Facebook-sivua ja Instagram-tiliä sekä ottamalla blogini seurantaan Blogit.fi tai Follow my blog with Bloglovin.