Kuva 📷: Rami Valonen (mulla oranssi lippa)

Mitä pidempään juoksusta on kulunut, sitä tyytyväisempi olen omaan juoksuuni 😅. Kuinkahan kauan tässä pitäisi odotella, että alkaisin ylistää itseäni huikeaksi polkujuoksijaksi… Oikeastihan suoritukseni oli kuntooni nähden varmaankin juuri sitä, mitä sen olisikin pitänyt olla, silti aluksi jossittelin ja ihmettelin, miten muka luulen olevani hyvässä kunnossa ja silti vietän tuolla reitillä aikaani niin tolkuttoman pitkään. Luulot omista kyvyistäni ovat selvästikin liian korkeat ja aina minua yllättää, miten paljon juoksuvauhtiani verottavat ylämäet ja haastavat alamäet – mutta palataanpa kuitenkin alkuun ja reitille hieman tarkemmin.

Kotona Lapissa ❤️.  Tulimme Ylimuonioon jo edellisenä sunnuntaina akklimatisaatioitumaan ilmastoon ja valoisuuteen ajoissa 😆. Alkuviikko meni rauhallisesti fiilistellessä Lapin lumoa ja suunnitellessa juoksun energioita, nesteytystä, huoltovälien pituuksia ja hieman kävin läpi myös karttaa ja omaa matkasuunnitelmaani, vaikka selkeitä aikatavoitteita en etappiväleille laittanutkaan. Kävimme jaloittelemassa pidempien matkojen NUTS-reitillä Lommolotunturin upeissa maisemissa.

Torstaina matkasimme Äkäslompoloon hakemaan kisanumeroita ja haistelemaan kisatunnelmaa. Minulle kisanumero Hetta-Pallas -matkalle ja miehelle Hetta-Ylläs -rypistykselle. Pääsimme mukaan kisatunnelmaan jo torstaina, kun olimme hurraamassa maaliin muutaman NUTS Distance 300 -juoksijan, joukossa myös naisten kisan voittajan. Onhan siinä  varsinaisia taistelijoita!

Perjantaina saimme miehen kanssa kyydin Hettaan siskoni mieheltä – He olivat myös lupautuneet huolehtimaan lapsistamme kisan aikana. Hetassa kiirehdimme suoraan vessaan ja ehdimme hiukan aikaa jännittää lähtöä. Lähtöalueella vaihdoin muutaman sanan useamman juoksijan kanssa, joku minut tunnistikin ja tuli tsemppaamaan, kiitos siitä, se tuntuu aina niin hämmentävältä, mutta iloiselta. Jotenkin en oikein osannut omaa kisaani jännittää, kun enemmän jännitin miehen kisaa ja 160 kilometrin matkaa. Juuri ennen lähtöä tajusin laittaa uuden kellon (Polar Pacer Pro) hiilarimuistutuksen myös kisamatkalle käyntiin. Matkaeväänä ja energiana minulla oli pääasiaallisesti Tailwind, joten pelkkä hiilarimuistutus riitti, kun samalla sain nesteytyksen. Hiilarimuistutus piipitti 20 minuutin välein kisan ajan ja sillä rytmillä sain pidettyä energiani varsin hyvällä tasolla koko matkan ajan. Muuta evästä matkalle oli mukana Noshtin vauhtikarkkilajitelma, luottoevääni Bassettsin viinikumikarkit ja pähkinät (joita en matkalla syönyt ollenkaan).

Pienen kengännauha- ja varusteiden säätämisen jälkeen olikin aika antaa suukko miehelle ja startata matkaan klo 12.00 kohti Pallasta. Matkalle lähdin hyvillä mielin mutta nöyränä tämänkin ”vain” 66 kilometrin matkan edessä. Jotenkin sitä meinaa sokeutua näille matkoille, vaikka itse todellakin tiedän, että tämäkään matka ei todellakaan ole vain -matka – 66 kilometriä tunturissa on valtava urakka kenelle tahansa eikä mitenkään vähimmässä määrin minulle. Maantiepätkällä (noin 5 km) vauhti lähti selkeästi heti kiihtymään ja syke nousi samalla, mutta alussa oli selkeästi vaikea hillitä itseään muiden mennessä ja viedessä virtaa. Hiekkatiepätkällä vauhti rauhoittui ja isommissa ylämäissä aloin jo kävellä. Hiekkatiellä ehti jo vaihtaa muutaman sanan monenkin juoksijan kanssa. Selvästi meitä oli matkassa monella eri taktiikalla juoksijoita, kaikilla varmasti itselle hyväksi havaittu tapa edetä. Minulla syke tuntui edelleen olevan liian korkea, mutta aivan täysin en uuden kellonikaan rannesykemittaukseen luottanut, vaikka se olikin selkeästi tarkempi kuin aikaisemman kellon rannemittaus. En kuitenkaan  alkanut kyttäillä sykkeitä kovin tarkkaan, vaan pyrin nauttimaan juoksusta ja kuuntelemaan tuntemuksia siitä, miltä juoksu tuntuu ja milloin on tarpeen tuntemusten mukaan ottaa rauhallisemmin. Hiekkatie oli kuuma ja pitkä, lopulta kuitenkin saavuimme ensimmäiseen huoltoon hiekkatien päähän (noin 11.5 km). Huollossa otin pari sipsiä suuhun, pari suklaata mukaan ja jatkoin juoksua metsään poluille ja kohti Pyhäkeroa. Seuraava oma etappini olikin Pyhäkeron huippu, jonne päästyäni olisin taivaltanut noin 17 kilometria.

Nousu Pyhäkerolle oli tuttu ja polku tasainen. Tämän pätkän reitistä muistin hyvin. Kun nousu lähtee selkeästi puuttomalle alueelle aivan hieman Pyhäkeron majan jälkeen polku muuttuu selkeästi muokatuksi hiekkapoluksi, jota on helppo edetä, vaikkakin kävellen, koska kunto ei riitä niin jyrkän ylämäen juoksemiseen. Muutama juoksuaskel tuli taas jaloille nousun tasaannuttua tunturijärven tasangolla. Siitä nousu jatkuu edelleen Pyhäkeron huipulle. Tässä vaiheessa nousua tuuli yltyi todella kylmäksi ja vettäkin alkoi sataa, joten nappasin repusta kävellessä takin ja kiskoin sen itseni ja reppuni suojaksi. Vesisade oli vain pieni myräkkä ja rauhoittui nopeasti, mutta kylmyys ehti palelluttaa sen verran, että pidin takkia päällä pidempään. Pyhäkeron huipulle olin taittanut matkaa hieman reilu kaksi tuntia.

Moni muukin oli tyytyväinen saadessaan takin päälle ja yhdessä ihmettelimme sään nopeaa muuttumista. Matka jatkui reippaasti ja hyvällä tuntumalla, Sioskurun lasku ja nousu taittui reippasti ja kohtahan oltiinkin Siosvaaran laitamilla, josta reitti poikkeaa perinteisestä Hetta-Pallas-reitistä ja lähdimme laskeutumaan kohti Ketomellaa ja toista huoltoa. Minulle oli aivan uusi reittipätkä tämä Ketomellan mutka. Kun lasku Ketomellaan alkoi, aurinko lämmitti jo kovasti, sain laittaa takin takaisin pussukkaansa ja vyötärölle. Ketomellan pätkällä tuli vastaan tuttuja juoksijoita, toisilla juoksu ei niin hyvin kulkenut, toiset porhalsivat ohi kuin tuulispäät kapeilla metsäpoluilla. Lasku Ketomellaan oli aluksi hulppeaa leveää hiekkapolkua ja ajattelin, että jos tällaista pääsee painelemaan koko matkan huoltoon, olen siellä aivan hetken kuluttua, voi miten väärässä olinkaan. Aika nopesti olimme metsässä ja leveä hiekkapolku/tie muuttui todella kapeaksi metäpoluksi. Yllättäen Ketomellaan tuntuikin olevan aivan tolkuttoman pitkä matka kapeaa metsäpolkua, joka tuntui mutkittelevan jokaisen männyn ja  muurahaispesän kautta eikä kilometrit tuntuneet karttuvan millään. Ketomellan huoltoon (noin 32 km) saavuin himpun vajaa neljän tunnin taivalluksen jälkeen. Huollossa kiiruhdin ensimmäisenä vessaan, täytin kaikki neljä lötköäni Tailwindin jauheella ja vedellä, otin muutaman herkun huollon antimista ja jatkoin matkaa. Ketomellan huollossa oli väkeä pilvin pimein, silti huolto sujui jouhevasti ja matka jatkui omaan tahtiin hyvällä fiiliksellä. Huollosta matka tosin jatkui maantietä pitkin noin kilometrin verran, vaikkakin se tuntui paljon pidemmältä, sillä juoksu tiellä ei tässä vaiheessa enää oikein tuntunut miellyttävältä. pakotin kuitenkin itseni juoksuun ja tiepätkällä laittaiduin sometutun Minnan vauhtiin. Minnan kanssa askel osui siinä vaiheessa hyvin yksiin ja  matka jatkui yhdessä hiekkatiellä useamman kilometrin ajan, kunnes minä jatkoin hiukan nopeampaa tahtia. Hiekkatiellä olimme molemmat aika syvissä vesissä ja odotimme yhdessä ylämäkiä ettei tarvitsisi juosta… Tässä vaiheessa pääsin myös jakamaan vikalistani. En hyvin todennaköisesti ollut aivan vielä palautunut toukokuun lopun NUTS Karhunkierroksen 83 kilometrin matkalta ja olin jo ensimmäisellä tiepätkällä tuntenut vasemmassa lonkassani  ikävää jomotusta, sama jomotus tuntui myös tässä vaiheessa tiellä juostessa. Myös vasemman jalan pohje oli välillä ilmoitellut itsestään, pohkeessa tuntui kiristystä ja hiukan pelkäsin sen joko kramppaavan tai siihen iskevän viitävän kivun, josta kärsin viime vuonna huhti-toukokuussa valmistautuessani  NUTS Ylläs Pallas – 100 kilomertin polku-ultraan. Pohje kuitenkin kesti koko matkan ajan hyvin eikä pelkoni onneksi missään vaiheessa toteutunut.

Nousu tunturiin oli yllättävän jyrkkä mutta mukava, ei tarvinnut enää juosta hetkeen, mutta sain käskyttää itseäni voimakävelyyn oikein kunnolla. Selkeästi tälläkin reitillä olin vahvimmillani ylämäissä, varsinkin jyrkimmissä alamäissä jouduin ottamaan aika varovaisesti, koska vikalistaani ilmestyi myös vasemman jalan juoksijan polven oireet… Jyrkissä alamäissä jouduin todella tarkkaan keskittymään vasemman jalan askellukseen, jottei polven kipu pääsisi yllättämään, tämäkin vaiva pysyi kuitenkin onneksi hyvin hallussa loppuun asti, eikä näin ollen sitten kuitenkaan juurikaan vaikeuttanut etenemistä.

Seuraava etappi omassa suunnitelmassani oli Hannukuru, jonne saavuttaessa matkaa oli taivallettu reilun maratonin verran, Tässä vaiheessa maastossa oli selkeästi haastavampaa polkua, jyrkkiä ylämäkiä nousuissa ja rakkakivikkokin alkoi olla yhä enemmän ja se kivikko myös alkoi yllättäen hyökkäillä varpaille. Matka jatkui kuitenkin aivan kohtuulliseen tahtiin ja sain omasta mielestäni pidettyä vauhtiakin yllä tasaisella, silti tuntui, että muiden matka taittui nopeammin kuin omani. Hannukurun jälkeen noustiin Suastunturille ja laskeuduttiin Suaskuruun, jossa täytin yhden lötkön tunturipuron vedellä. Olin juonut tähän asti pelkästään Tailwindiin sekoitettua nestettä, joten pelkkä raikas vesi maistui kuin elämän eliksiiriltä.

Suaskurun paikkeilla matkaa oli kuljettu noin 47 kilometriä ja mennyt taival alkoi jo todella tuntua jaloissa. Suaskurun jälkeen lähdettiin jo hetken kuluttua Lumikeron nousuun, tähän Lumikeron kiviseen loppunousuun otin sauvat avukseni ja sen jälkeen kuljinkin sauvojen kanssa aivan viimeiseen pitkään alamäkeen asti. Lumikeron nousussa taivallus alkoi muillakin tuntua jaloissa ja yhdessä kannustimme toisiamme rakkakivikossa selviytymiseen.

Lumikeron laskussa avautui jälleen kerran aivan upeat maisemat. En olekaan vielä ehtinyt hehkuttaa näitä aivan hämmentävän upeita ja vaihtelevia maisemia. Jos mietit ensimmäistä polku-ultraasi, voin täysin sydämin ja lämmöllä suositella juuri tätä Hetta-Pallas reittiä. Voisin sanoa, että maisemat eivät petä tällä reitillä missään kohtaa. Välillä juostaan huikeilla avotuntureilla ja välillä taas kuin suoraan maagisessa haltijametsässä kurujen kohdilla. Korkeuseroja reitille tosin tulee, mutta sitäkään ei mielestäni tarvitse pelätä – hyvät eväät ja suunnitelmallinen harjoittelu vievät upealle matkalle.

Lumikeron jälkeen matka jatkuin Vuontiskeron laitaa, Keräskeron ja Saivokeron välistä. Tällä pätkällä, ennen lopun alamäkiosuutta rakkakivikkoa riitti välillä silmänkantamattomiin ja juoksu tässä rakkakivikossa alkoi olla jo osin aika haastavaa. Loppumatkan rakkakivokossa sauvat olivat tukena, vauhti hidastui kävelyksi, vaikka kuinka yritin loikkia kivilläkin. Välillä sauvat tarttuivat kivien väliin, mutta tuntuma jaloissa oli jo niin epävarma, että sauvojen tuki oli aivan välttämätön, että pysyin näissä rakkakivikoissa pystyssä. Tässä vaiheessa meitä oli pieni porukka etenemässä yhdessä, muutama sana vaihdettiin ja ihmeteltiin kellojen eri kilometrejä. Eräälle juoksijalle tuli iloinen yllätys, kun meidän kahden muun kellot näyttivät kuuttakymmentä kilometriä, kun hänen mittari näytti vasta viittäkymmentäseitsemää.

Noin 63 kilometrin kohdalla alkoi lopun alamäki vihdoin ja viimein, sitä olinkin odotellut innokkaasti viimeiset kymmenen kilometriä 😬. Kun muokattu ja todella juostava alamäki vihdoin alkoi, laitoin sauvat reppuun ja lähdin loppukiriin hiekkapolkubaanalle. Voi sitä juoksun nautintoa! Polvessa tuntui hieman, mutta tiesin ettei se tässä vaiheessa enää mene rikki ja annoin vauhdin hurman viedä. Alamäessä tunnuin menevän monta juoksijaa ohi, mutta tuskin niitä kuitenkinaan kovin montaa oli.

Maaliin saavuin ajassa 9:37:55, joka siinä vaiheessa oli vain joku aika. Tavoitteeseen pääsin ajallisesti, olin halunnut päästä maaliin alle kymmenessä tunnissa ja sen tavoitteen saavutin. Jotenkin kuitenkin olisin halunnut olla nopeampi lopun rakkakivikossa, mutta sekin ”pettymys” on ajan kuluessa haalistunut ja olen vain todennut, että en osaa rakkakivikossa juosta – harjoittelua, harjoittelua se vaatii. Kaikista juoksijoista olin maalissa 175. 458 matkaan lähteneistä. Naisista maaliin saavuin viidentenäkymmenentenätoisena 198 matkaan lähteneestä naisesta. Sijoituksella ei näissä lukemissa ole varsinaisesti mitään merkitystä, mutta kun sellaisen saan, voin sen tähän merkitäkin.

Maalissa minua odotti kannustus ja shampanja, jota sain tarjoilla myös muille maaliin tulleille, monelle se maistuikin. Myös Ketomellassa yhdessä matkaa taittaneen Minnan kanssa skoolasimme maalissa ja vaihdoimme matkan kuulumiset. Hetki oman juoksun jälkeen myös mieheni tuli Pallaksen huoltoon ja sain ilokseni auttaa häntä huollossa ja saatella matkaan kohti Yllästä.

Lauantaina menimme ajoissa Ylläkselle lasten kanssa, mutta myöhästyimme Kellokkaan huollosta, jonka mieheni oli mennyt ohi noin minuuttia ennen meidän tuloa. Tavallista pidempää maalisuoraa olimme kuitenkin taivaltamassa yhdessä koko perhe ❤️. Ennen sitä ehdimme hurrata monen monelle juoksukaverille, seurakaverille ja ystävälle, jotka saapuivat maaliin omilta matkoiltaan. Ylläksellä oli aivan mahtavaa urheilujuhlan tuntua. Kiitos taas aivan huikealle NUTSin tiimille, kaikille vapaaehtoisille ja järjestäjille – teette niin hienoa työtä, antamuksella ja rakkaudella!

– Maijaliisa

Saat kätevästi tiedon uudesta postauksesta seuraamalla blogini Facebook-sivua ja Instagram-tiliä sekä ottamalla blogini seurantaan Blogit.fi tai Follow my blog with Bloglovin.