Olen viime aikoina saanut monta muistutusta ystävien tärkeydestä, ja se jos jokin ansaitsee oman kirjoituksensa. Olen itseasiassa kirjoittanut samankaltaisen kirjoituksen Ystävät ovat ihania jo toukokuussa 2014. Kumman samanlainen ajoitus, joskin erilaiset ongelmat. Keväisin tuntuu riittävän koettelemuksia? 
Niiltä kaikista läheisimmiltä ihmisiltä odottaakin tietynlaista kiinnostusta ja myötäelämistä, mutta olen saanut ilokseni huomata kuinka montaa muutakin elämäni koskettaa. 🙂

Kun kerroin opiskelukavereilleni erosta, sieltä tuli käsky kerota heti jos tarvitsee apua minkään kanssa, viisi ilmoittautui vapaaehtoisiksi muuttolaatikoita kantamaan, yksi uskoi saavansa autonkin lainaan ja kaksi tarjoutui auttamaan pintarempassa jos sattuisin muuttamaan sellaista vaativaan asuntoon. Tässä porukassa ei ole perinteisesti juuri tunteista puhuttu porukan jäyhien miespuolistenkin huoli ja avuntarjoaminen hieman yllättikin. Tuntui hyvältä, että ihmiset välittivät ja tarjosivat apuaan.
Heidän kanssaan on juhlittu monet hauskat juhlat:
Highlanderin routapaistia viileänä vappuna

Viikonloppupurjehdus ja kahdeksan nälkäistä syöjää

Valmistujaiset ja vinkit niiden järjestämiseen

Viikonloppu Nauvossa, rapujuhlat ja Grill House Biffi
Kaveriporukalla Cantina Aztecassa
Uuden vuoden paleoillallinen kavereiden kanssa

Biokemistien vappuillalliselta ei puutu jääbokseja 😉

Vappupiknikillä opiskelukavereiden kanssa, Faithillekin maistuisi

Yliopisto-opiskelukavereistani läheisin, H, oli ensimmäinen, joka halasi minua, kun kerroin hankalasta tilanteestani ja halusi lohduttaa. En ollut osannut odottaa sitä (fyysistä osaa, voi minua jäyhää suomalaista), mutta sekin tuntui oikeasti lohduttavalta, että joku toinenkin oli sitä mieltä että käyn läpi vaikeita asioita ja että hän halusi keventää oloani. H muutti töiden perässä Ruotsiin ennen kuin tilanne ehti ratkeamaan, mutta sieltäkin käsin hän on elänyt mukana. Hän joutui kokemaan itse saman vasta viime vuonna, joten kaipa hän tietää mitä hän itse silloin kaipasi. Toivon mukaan pääsen H:n luokse kyläilemään kesäkuussa. 🙂

Helsinki-tyttöjen näkeminen taas toi minulle itselleni jollain tapaa viimeisen hyväksynnän ratkaisusta, johon olimme päätyneet. Heidän kanssa keskustellessaan suljin edellisen oven ja avasin seuraavan – ihan ilman että kukaan olisi käskenyt tekemään mitään tai neuvonut. Heidän vastaanottonsa sai kuitenkin minut löytämään tietyn varmuuden itsestäni.

Olin ennen vappua yökylässä myös Espanjasta palanneen neiti L:n luona (tästä tulee vielä oma kirjoituksensa sisustusjuttuineen ;)). Hän on niiden harvojen joukossa jotka ovat saaneet joutuneet seuraamaan eropohdintaani jo pitkään ennen päätöksen syntymistä. Hän mainitsi jossain kohdassa että vaikutin jollain tavalla niin rauhalliselta kun kerroin hänelle että päätös oli lopulta syntynyt. Se sai minut itsenikin huomaamaan että minua ei ole viime viikkoina itkettänyt kertaakaan – siinä missä sitä edeltävinä kuukausina viikkoon mahtui useampi päivä, jolloin silmäkulmat kostuivat ihan ”ilman mitään syytä”. Epävarmuus syö ihmistä ja vie energiat.

Ystävistä pitää pitää kiinni. Kuten olen aiemminkin sanonut, elämäntilanteet ja etäisyydet voivat muuttua, mutta oikeat ystävät pysyvät. Tätä kirjoitusta kirjoittaessani mieleeni tuli aiemmin keväällä lukemani Optimal Performancen Joni Jaakkolan kirjoitus Entä jos unelmien saavuttaminen onkin vain vähän itsestä kiinni?. Kannattaa lukea, se voi saada sinutkin havahtumaan kuinka merkityksellisiä ympäröivät ihmiset todellisuudessa ovat. 😉

Iltakävelyllä neiti L:n kanssa Hakaniemenrannassa

On niitä toki erilaisiakin reaktioita. Esimerkiksi äitini rupesi epäilemään olenko ollenkaan surullinen erosta kun kerroin siitä niin rauhallisesti. Ero on aina rankkaa, ja monia asia muuttuu vaikkei sitä itse haluaisikaan. Siinä yrittää pistää itsensä kasaan parhaansa mukaan ja jatkaa pää pystyssä kohti uutta – ja sitten pitäisi silti vielä ruveta vakuuttelemaan että kyllä se kuitenkin on surullista enkä iloitse tilanteesta? Noh, äiti on äiti. Äidillä on se kaikista suurin halu auttaa, mutta jotenkin homma menee helposti vähän metsään. Äiti luo itse itselleen hirveitä odotuksia, ja kun ne eivät toteudu, pettävät hermot ja homma menee riitelyksi. Lisäksi hän keskittyy hirveällä tarmolla kokonaisuuden kannalta epäolennaisiin asioihin – esimerkiksi onko minulla ja hänellä sama pankki vai ei. Ei sellainen kevennä oloani. Tiedän kuitenkin että äiti rakastaa minua todella paljon ja että hän oikeasti haluaisi auttaa. Onneksi tilanne on tasaantunut kun hän selvisi ”ensishokista”.

Töissä pomoni kyseli vointiani, sillä hän oli ilmeisesti huolissaan siitä olenko ollut eron takia niin tiukka graduoppilaalleni. 😀 No ei, niillä asioilla ei ole kyllä mitään tekemistä keskenään. Olisihan se toki ”tyypillistä” naiselle käsitellä omia ongelmiaan muiden kautta ja kostaa viattomille, mutta vika oli kyllä nyt ihan oppilaassani, joka tuntui kyseenalaistavan ohjauksen täysin ja vieläpä selän takana – olisi sitten edes kysynyt minulta, jos epäili ohjeita. Nyt tämäkin poju on kuitenkin  kaidalla tiellä. 😉 En tiedä onnistuinko vakuuttamaan pomoni, mutta tästedes ohitan asian hymähdyksellä ja olen töissä superpirteä. 😀

Töissä oli ennen vappua tarjolla oikeata, kotitekoista simaa 🙂

Yksi elämäni suurimmista ahaa-elämyksistä on itsensä rakastuminen. Itseä pitää rakastaa ja toimia sen mukaisesti, niin että itsellä olisi mahdollisimman hyvä olla. Sen ajatuksen avulla olen selvinnyt vaikka mistä, ja sen avulla käyn myös eron läpi pää pystyssä.

(function(i,s,o,g,r,a,m){i[’GoogleAnalyticsObject’]=r;i[r]=i[r]||function(){
(i[r].q=i[r].q||[]).push(arguments)},i[r].l=1*new Date();a=s.createElement(o),
m=s.getElementsByTagName(o)[0];a.async=1;a.src=g;m.parentNode.insertBefore(a,m)
})(window,document,’script’,’//www.google-analytics.com/analytics.js’,’ga’);

ga(’create’, ’UA-66125539-1’, ’auto’);
ga(’send’, ’pageview’);