Long story short:
Pian 12 vuotta täyttävällä koirallani  on epilepsia, joka alkoi koiran ollessa noin kuusivuotias. Ensimmäiset vuodet se sai kohtauksia niin harvoin, ettei jatkuvaa lääkitystä tarvinnut aloittaa. Toukokuussa 2013 kohtauksia rupesi kuitenkin äkisti tulemaan useamman kerran tai useamminkin viikossa (vrt ennen kohtauksia pari vuodessa) ja lääkitys aloitettiin. Kesä oli hankala, mutta sitten tilanne taas rauhoittui eikä kohtauksia tullut – kunnes taas loppukeväästä 2014 ne alkoivat yleistyä. Kesä oli taas hankala ja lääkitystä nostettiin ja käyttöön otettiin kahden lääkkeen yhdistelmä. Syksyllä tilanne rauhoittui ja vähitellen toinen lääkkeistä saatiin jätettyä kokonaan pois. Joulun ja uuden vuoden välillä koira sai kuitenkin pitkän tauon jälkeen kaksi kohtausta saman viikon sisällä. Sen jälkeen se ei enää sitten palautunutkaan normaaliksi. Ensiksi ajattelimme että sillä oli eroahdistusta, mies aloitti työt juuri vuoden alusta. Adaptil-feromonihaihdutin, joka yleensä on auttanut koiran ajoittaisiin levottomuuksiin, ei sekään auttanut. Tilanne oli kauhea. Koira ravasi ympäri asuntoa aamukahdeksasta iltayhdeksään läähättäen ja vinkuen. Sillä oli selvästi hätä, mutta mikään ei auttanut. Yleensä ruoka ja lenkki rauhoittavat koiran, mutta nyt se ei todellakaan ollut rauhoittumassa niiden jälkeen. Tein itse kirjoitus- ja opiskeluhommia kotona, ja koira saattoi pysähtyä vain siksi aikaa kun valmistin ja söin lounasta. Olin riemuissani, jos koira nukkui yli tuonnin tuossa vaiheessa. Sitten ravaaminen taas jatkui. Eroahdistusta vastaan puhui myös se, että koira oli yhtä levoton viikonloppuisinkin miehen ollessa kotona. Koira ei muutenkaan onllut varsinaisesti suoraan ihmisten perään. Jos sen jätti levottomana yksin kotiin, kasvoi sen paniikki, mutta se ei hakeutunut ihmisten luokse eikä viihtynyt rapsutettavana (mitä se yleensä tekee). Käytös oli muutenkin epänormaalia. Ravatessaan se talloi lattialla olevien esineiden, kuten kenkien tai laukkujen, yli niistä piittaamatta, kompuroiden, ja ympäriasuntoa kierroksillaan se käveli osittain minun jalkojani (istuin päivät työpöydän ääressä) ja huonekaluja (tuoleja) päin – ei suoraan, mutta törmäten hieman. Koira oli myös ruvennut tunkemaan ihmeellisiin pieniin koloihin, outoihin, huonekalujen väliin jääviin koloihin, minne se ei ole ikinä ennen hakeutunut. Noissa koloissa se näytti välillä rauhoittuvat ehkä hetkeksi. Olen kovin iskostunut ajattelemaan että käytösongelmat johtuvat omistajasta, ja yritin pitkään vaikuttaa tilanteeseen koulutuksellisin keinoin ja keksimällä koiralle muuta tekemistä (herkkukongi, luita, yms.), jotka ovat ennen rauhoittaneet sitä. Koira oli kuitenkin aina vain yhtä hädässä, ja oma päänikin rupesi olmaan riekaleina kun kuuntelin koko päivän tuota hätääntynyttä vinkunaa ja ravaamista. Luin tenttiin ja kirjoitin gradua kuulosuojaimet päässä, mutta ei sekään auttanut eikä poistanut omaa kasvavaa huoltani ja hätääni koirasta. Reilun kuukauden jälkeen otin asian puheeksi eläinlääkärin kanssa. Kuulemansa perusteella eläinlääkäri oli sitä mieltä että syynä lienee päässä kummitteleva epilepsia. Kohtaukset voivat aina aiheuttaa jonkin asteista aivovauriota, ja dementiaakin vanhoilla koirilla esiintyy. Myös pieniin koloihin tunkeminen on epileptikoille tyypillistä. Ensiksi epilepsialääkkeen rinnalle koitettiin rauhoittavaa kipulääkettä. Koiravanhuksen polvet ovat löystyneet vuosien varrella selvästi, mutta ne eivät ole tuntuneet aiheuttavan kipuja. Tämä kuitenkin testattiin ensin, sillä kipukin muuttaa eläimen käytöstä. Lääke ei auttanut, joten seuraavaksi kokeiluun otettiin Clomicalm. Se toimi heti. Tunnistin taas oman koirani. Se nukkui ensimmäistä kertaa 1,5 kuukauteen niin sikeästi että näki taas unia, joissa sen jalat vipattivat. Se viihtyi taas unenpöpperöisenä rapsutettavana. Ei ravaamista, ei läähätystä, ei piipitystä. Lenkeille kuitenkin jaksettiin innostua entiseen malliin, niin kuin kuuluukin. 🙂 Ikä tätä ukkelia ei muuten paina, päälle päin ja käytöstä katsoessa sitä voisi edelleen luulla nuoreksi mieheksi.

Nyt osataan taas rentoutua 🙂

Clomicalmin kanssa tilanne toimi hyvin liki kuukauden, mutta nyt koira on taas saanut kohtauksia peräkkäisinä päivinä. Clomicalmin pitäisi tehostaa epilepsialääkkeen vaikutusta, joten sen kanssa jatkamiseen kohtausten saanti ei vaikuta. Nyt toivotaan että kohtaukset jäivät satunnaistapaukseksi. Muuten rukataan mahdollisesti epilepsialääkkeen tasoa. Jos kohtauksia ei enää taas tule, sanoisin tilanteen olevan hyvä ja uskon koiran pärjäävän kun ensi kuussa aloitan työni tohtorikoulutettavana. Jännitettäväksi kuitenkin jää mitä kesä ja lämpenevät kelit tuovat taas tullessaan – viimeiset kaksi kesää ovat olleet epilepsian kannalta pahat. Kuten eläinlääkäri sanoi, on jossain kohdassa harkittava luopumistakin. Jos tilanne pysyy nyt kuitenkin tällaisena, on meillä täällä elinvoimainen, pirteä pappa, jota ei kivut tai huolet paina. Toivotaan siis että tilanne pysyy hyvänä pitkään, ja eletään päivä kerrallaan tilanteen mukaan. Elämisen on oltava sen arvoista.

Viime aikoina elämämme on tuntunut hyvin aikataulutetulta, ja sitä se näyttäisi olevan jatkossakin. Emme ole edes pienen lapsen vanhempia, vaikka tuo vähän vaativampi koiravanhus saa olon joskus tuntumaankin sellaiselta. Olemme kaksi valmistumista lähestyvää, töissä käyvää opiskelijaa. Ekstrahaasteen tuo koiran ja toisella paikkakunnalla olevien töideni yhdistäminen, mutta hyvin siitäkin on selvitty yhteisten aikataulujen suunnittelulla, poikaystävän perheen ja minun kavereideni avulla. Pari viikkoa sitten kun lähdin taas viikonlopuksi työkeikalle kikkailimme perjantain seuraavanlaisesti: minä lähdin aikaisella aamubussilla Helsinkiin, mies piti töistä etäpäivän. 🙂

Se ei ole tiedettä, jos ei siinä ole värejä – right? 😀

Tein perjantain ja lauantaipäivän taas ahkerasti töitä, ja lauantai-iltana näin tyttöjä, kun yhdellä meistä oli tuparit. Tarjolla oli kaikenlaista pikkupurtavaa, ja venäläiseen henkeen kuuluvasti majoneesia. 😉 Ystäväni ei ehkä juuri viihdy keittiössä, mutta hänen bravuurinsa kananmuna-majoneesitäytteiset leikkeleet maistuvat minulle kyllä aina. 😉  Jos jokin olisi voinut järjestyä vielä paremmin, niin olisi ollut kiva saada poikaystäväkin mukaan näihin juhliin, mutta koiravahtia ei tällä kertaa saatu siksi päiväksi, joten hänen piti tällä kertaa jäädä kotiin. Näin se elämä välillä menee. Tärkeimmät jutut kuitenkin järjestyivät: hän pääsi viihteelle perjantaina, minä lauantaina ja kummankin työtkin tuli vielä tehtyä. 😉 Perjantaina ehdin Helsingissä töiden jälkeen jopa tanssitunnille! Onneksi on jäsenyys kuntosalilla, joka toimii sekä Turussa että Helsingissä.

Kalkkuna-muna-majoneesirullia, brietä, minisalameja ja salaattia avokadolla ja saksanpähkinöillä

Aiempia elämäntapa- ja koirakirjoituksia:
Hyvää junamatkaa!
Lounas linja-autossa
5 parasta asiaa kotona
Viikko kookoksenhimoisen koiran ehdoilla ja juoksutreeniä
Loppuviikon nollailut ja Pilkettä 2 v
Uusia tuulia ja tulevaisuus Turussa
Kun viikuna, suklaa ja pistaasi kohtasivat
Sopeutuva saa sapuskaa
Pänttäämistä kulissien takana ja vinkkejä tentti-/pääsykoelukemiseen

(function(i,s,o,g,r,a,m){i[’GoogleAnalyticsObject’]=r;i[r]=i[r]||function(){
(i[r].q=i[r].q||[]).push(arguments)},i[r].l=1*new Date();a=s.createElement(o),
m=s.getElementsByTagName(o)[0];a.async=1;a.src=g;m.parentNode.insertBefore(a,m)
})(window,document,’script’,’//www.google-analytics.com/analytics.js’,’ga’);

ga(’create’, ’UA-66125539-1’, ’auto’);
ga(’send’, ’pageview’);