Oman annoksen kuvaamista kännyköillä ja kameroilla voisi melkein kutsua nykypäivän vitsaukseksi. Kun ystävysten pöytään kannetaan sushia ja poke bowl, alkaa välittömästi räpsyä – sama kahvilassa smoothiekulhon ja soijalaten ääressä. Varmaan jokaisella Instagramin käyttäjällä on ainakin yksi kaveri, joka tuntuu jakavan jatkuvasti lähinnä lautasensa sisältöä? Jos pääsee kerrankin nauttimana jonkun vähän paremman ravintolan herkuista, on siitä pakko napata kuva todisteeksi – pics or it didn’t happen.

Vaikka ilmiö huvittaakin minua, olen itse melkein pahimmasta päästä
Minä kuvaan melkein aina kun olen ravintolassa, pois lukien arkiset työlounaat. Olemme viime aikoina keskustelleet poikaystävänkin kanssa siitä pitääkö jokaista ravintola-annosta kuvata. No ei pidä minunkaan mielestäni, mutta olen viime aikoina tehnyt sitä eniten kuvaajana kehittymisen kannalta, en niinkään siksi että haluaisin kuvata jokaisen suupalani. Ruoka – sekä itse tehty että muiden tekemä – ovat tämän blogin keskeisiä aiheita ja siinä missä kotona kuvaaminen on vapaasti lavastettuna suht helppoa, on ravintolassa kuvaaminen hyvin haastavaa.

”Harjoittelu tekee mestarin” pätee myös valokuvaukseen

Olen viimeisen kahden vuoden aikana kehittynyt mielestäni todella paljon valokuvaajana. Välineet ovat parantuneet puhelimesta järkkäriin ja kameran kittilinssistä tarkoin valittuihin objektiiveihin, mutta hienokaan kamera ei tee kuvaajaa. Sitä pitää osata käyttää ja sillä on valtavan suuri merkitys että osaa miettiä sommittelua, kuvakulmia, rajausta ja valaistusta.
Ravintolassa kuvaaminen on haastavaa monestakin syystä

• Ensinnäkin tila on yleensä ahdas monella tapaa. Itse en halua lähteä niin pitkälle että joutuisin nousemaan pöydästä, vaan kuvaan vain sellaista mitä saan mahtumaan kuvaan omalta paikaltani.
• Ruokakuvista tulee yleensä kauneimpia luonnonvalossa, mutta ravintolan keltainen keinovalo tai hyvin hämärä tunnelmavalo tuovat omat haasteensa. Ikkunapöydässä saattaa päästä (lue joutua) kuvaamaan luonnonvalon ja keinovalon ristivalossa, mikä oikeastaan vaatii Instagramia suurempaa kuvankäsittelyä, jotta siitä tulisi jotenkin siedettävän näköistä.
• Viime aikoina hyvin suurista lautasista on tullut trendikkäitä, mutta ne ovat huomattavasti haastavampia kuvattavia kuin pienet lautaset. Eräs ruokakuvaaja sanoi että hän valitsee maksimissaan 20 cm halkaisijaltaan olevia lautasia kun pääsee itse asettelemaan, sillä sitä isommat eivät yleensä näytä kuvissa hyviltä – tai ainakin se on vaikeampaa.
• Lisäksi lautaset kiiltävät ja heijastavat valoa, mikä näyttää kuvissa rumalta ja saattaa pilata valotuksen.
• Monesti myös ravintolapöytä saattaa olla ahdas ja on mahdotonta saada tyhjää tilaa annoksen ympärille – lautanen pitää joko kuvata tyhjällä naapuripöydällä tai saada siitä fiksun näköinen muiden astioiden, lasien ja servettien keskellä.

Ymmärrätte varmaan tässä vaiheessa miksi ravintolassa kuvaaminen ei ole helppoa? 😀 Siinä voi kuitenkin kehittyä ja se vaatii harjoittelua. Juuri sen takia minäkin olen ollut niin innokas kuvaamaan ravintolaillallisilla. Välillä on kuitenkin parempi keskittyä nauttimaan hetkestä ja seurasta. Olen keväästä lähtien vähentänyt kameran kantamista ravintoloissa ja esimerkiksi Kakolan ruusussa ja Kaskiksessa ollaan syöty illalliset pitkän kaavan mukaan täysin ilman kameraa eikä se harmittanut lainkaan. 😉

Minusta on edelleen kiva ottaa välillä kamera mukaan illalliselle ihan opettelumielessä – mutta nykyään pyrin tekemään sen säästeliäästi. 😉 Blogiin tulee edelleenkin kuvia ravintoloista. Erityisesti reissuissa tulen varmasti edelleenkin kuvaamaan ravintoloissa, mutta kotimaassa pyrin pitämään kameran piilossa paitsi jos todella haluan kertoa ravintolasta muillekin. Esimerkiksi tämän postauksen kuvat on otettu turkulaisesta Karu Izakayasta, joka todella on suosittelemisen arvoinen. Muuten haluan keskittyä seuraan ja ruoasta nauttimiseen sen kuvaamisen sijaan.
Kehottaisin muitankin keskittymään välillä ihan vain ruoasta ja seurasta nauttimiseen. 🙂