Ladataan...
Vikettäjä

Muutan pian Helsinkiin ja jään pois päivittäisistä vikellyshommista.

Ihan kamalaa: hylätä lapset, antaa pois elämänsä hienoimmat saavutukset, delegoida, menettää pala identiteettiä ja osa elämän merkityksellisyydestä. Luopua sokaisevan onnen ja ylpeyden hetkistä. 

Uskomattoman ihanaa: mennä lauantaisin ystävien juhliin, aloittaa uusia harrastuksia, jättää kalenteriin tyhjiä päiviä, antaa kaiken turhauttavan, rasittavan ja ärsyttävän säätämisen mennä. Viettää aikaa läheisten kanssa. 

Vikellyslapseni ovat maailman parhaita. Kun kerroin muutosta, kaikkien naamalle tuli vaikeasti tulkittava ilme. Sitten he sanoivat, että uuden elämän aloittaminen kuulostaa mukavalta, ja että haluavat minulle parasta, mahdollisuuden tehdä omia juttuja ja harrastaa.

Ymmärrän kyllä, ettei ole kivasti tehty kenellekään, saati kasvuikäisille nuorille, että lähtee vuosien yhteistyön ja luottamuksen jälkeen menemään ja toteaa, että pärjäilkää, tulen joskus käymään. Silti teen tietoisesti tämän valinnan. Sitä on vaikea selittää. Olisi valehtelua sanoa, ettei ole muita vaihtoehtoja, aina on. Aidosti kuitenkin tunnen, että teen itselleni tässä hetkessä ainoan oikean valinnan.

Ihan samoin tunsin, kun aikanaan lopetin kilpaurani (ja luulin lopettavani koko harrastuksen elämäntapani). Ärsytti, kun muut koettivat hyvää tarkoittaen sanoa, että ainahan voit tulla takaisin ja tehdä sitä ja tätä ja käydä kisaamassa, vaikka asuisit toisella paikkakunnalla. Tiesin itse, että minulle siinä tilanteessa mikään muu ei ollut mahdollista kuin lähteä ja lopettaa täysin.

Sen olen kyllä oppinut, että elämää voi korkeintaan kevyesti ohjailla. Ei kannata uhoilla tulevaisuudesta hirveästi mitään. Pieni uho silti: haaveilen, että joskus 2020-luvulla olen unohtanut, mikä Kipa on. Tai no ei sentään, ei sitä voi unohtaa. 

Juuri nyt minulla ei ole enempää sanoja tästä aiheesta. Voin vain hengittää tosi, tosi syvään ajatellessani, kuinka monta pientä luopumista pitää vielä tehdä. Äsken aloitin käymällä läpi kaikki meikkini ja hiustarvikkeeni. Puolet valikoimasta muuttaa kanssani Helsinkiin ja puolet menee vikeltäjille kisatarvikkeiksi siinä pöljässä paljetein ja pinssein koristellussa laukussa, joka ei sovellu mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin tähän.

Share

Ladataan...
Vikettäjä

Sain Roylta aiheellisesti noottia siitä, että blogini ei enää päivity. Olin aidosti unohtanut koko blogin, sori siitä. Vastedes blogi päivittyy ehkä toisinaan, satunnaisesti, ehdottomasti todennäköisemmin harvoin kuin usein. 

Sitten viime päivityksen olen saanut vakituisen työn ja lemmikin (jonka elämää voi seurata osoitteessa instagram.com/lammarigato). Elämässäni on siis hieman entistä vähemmän aikaa vikellykselle. Se on ihan luontevaa jatkoa vuosia kestäneelle pyrkimykselleni tehdä vähän vähemmän vikellysasioita. Kun vain ajattelen ihanan pörheää Lämmäri-kissaamme, vikellyssyistä korkealle nousseet sykkeeni ja verenpaineeni laskevat tuossa tuokiossa.

Vikellysasioiden keskinäistä tasapainoa yritän vielä heilauttaa paremmin paikoilleen. Nyt valmennan työni, tai oikeastaan pitkän työmatkani, takia säännöllisesti enää kerran viikossa, mikä on harmillisen vähän, koska käytännön valmennustyö on tässä sekoilussa parasta. Kaikenlaista hallinnollista tauhkaa sen sijaan on ohjelmassa vähän väliä, mikä ei ole optimaalinen tilanne. Jos nimittäin kivojen asioiden ja tylsien asioiden tasapaino vikellysasioiden sisällä on pielessä, koko vikellys alkaa tuntua ankealta. No, kehittelen tätä asiaa pikkuhiljaa. 

Kun nyt kerran aloin kirjoittaa, otetaanpa pieni tilannekatsaus:

Kisakausi on ohittanut puolenvälin. Tällä kaudella on taas koettu kisoissa niin suuria tunteita, että jo niiden ajatteleminen uuvuttaa. Flyingessä, jossa aina niin rauhallinen Almamme jännitti kovasti kisapaikkaa, vanhenin varmaan 50 vuotta yhden aamupäivän aikana. 

Saavutuksiakin on tullut: vikeltäjistäni Moona on saanut CVICH2*-voiton ja Anna CVIJ1*-voiton, eli ihan aitoja kansainvälisten kisojen voittoja, Maamme-laulut ja kaikki. Miltäkö se tuntuu valmentajasta? Mahtavalta vikeltäjän kannalta, mutta omalta kannaltani ei juuri hirveästi miltään. Tulin tällä kaudella ensimmäistä kertaa ajatelleeksi sitäkin, että minkä perässä tässä oikein juoksen kieli vyön alla ja pää hiessä. Omia voittoja ei ole tulossa, ja vikeltäjien voitot tuntuvat siltä, että hyvä homma Hermanni

CVI- ja PM-kisat ovat ihan pian täällä (okei, syyskuussa). Niihin liittyy paljon kaikkea hoidettavaa.

Joukkueen kanssa on ollut ylä- ja alamäkiä. Alkukaudesta Supersankarit avasivat A-tason, mutta sen koommin eivät ole esittäneet vapaaohjelmaansa kisoissa, osin omasta tahdostaan ja osin huonosta tuurista johtuen. Mutta! Viime perjantaina laitettiin vapaaohjelma PM-kuntoon, ja nyt mennään kohti syksyn CVI- ja PM-kisaa täyttä höyryä. Me pystymme tähän.

Vikellystoiminta Tampereella ja Kangasalla pyörii pääosin kuin rasvattu, siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, että allekirjoittanut on aavistuksen verran vähentänyt sekoiluaan. Meillä on kesäkaudella kymmenet treenit viikossa kahdella eri tallilla ja seitsemällä eri hevosella. Osaa vikeltäjistä en ole koskaan tavannut, joten täytyy järjestää syksyksi jokin koko porukan yhteinen juttu.

Tulevaan kauteen valmistaudumme miettimällä valmennushakuja ja sitä, mitä meidän kannaltamme on fiksua tehdä. Huomaan joissakin asioissa toistaneeni sokeasti asioita, joita olen oppinut omina vikellysaikoinani, ja se ei yleensä ole hyvä asia. Yritän siis kyseenalaistaa sitä, miten asiat kannattaa hoitaa ja muistaa, että oma tapani ei aina eikä edes yleensä ole se paras tapa. Kokemus on valttia, mutta siihen liittyy myös 15 vuoden ajalta kaikenlaisia lukkiintuneita käsityksiä ja elämää suurempia tunteita. 

Elämää suuremmista tunteista puheen ollen: aloin Flyingessä ensimmäistä kertaa vikellysurani aikana ajatella, että vaikka minä en enää valmentaisi, vikeltäisi tai olisi vikellyskomitean puheenjohtaja, mikään vikellyksessä saavuttamani ei katoaisi. Tämä on tietenkin itsestään selvää, kun asiaa katsoo ulkopuolelta, mutta minulle se oli ahaa-elämys. Että tein mitä tahansa, en menetä näitä muistoja:

Laukkaavan hevosen selässä seisominen.

Se hetki, kun pyytää musiikin kisoissa.

Yksi ohikiitävä tekemisen nautinnon ja ilon hetki EM-kisoissa vuonna 2009. 

Ensimmäinen vikellysvoittoni käyntijoukkueessa vuonna 2002. 

Valmennettavieni ensimmäiset A-tason suoritukset, joiden aikana sain istua katsomossa ihailemassa sitä, mitä olimme yhdessä luoneet ja minkä vikeltäjät toivat näkyväksi. 

Sitä, miten Supersankarit katsovat toisiaan ja nauravat yhdessä, ja ajattelen: Jos minua ei olisi, nämä ihmiset eivät tuntisi toisiaan eivätkä olisi tässä nyt kikattamassa ja luottamassa  ja oppimassa, mitä on kilpaurheilu ja mitä ystävyys. Olen saanut elämässäni jotakin arvokasta aikaan.

Share

Ladataan...
Vikettäjä

Meidän kotikisat Tavelassa Kangasalla starttaavat huomenna lauantaiaamun kymmeneltä. Aika jees fiilis. Huomenna aamulla on noin sata hommaa hoidettavana, mutta suurempia katastrofeja ei pitäisi olla muhimassa. Tai ainakaan en tiedä niistä vielä, joten olen hyvillä mielin. 

Olen aikaa sitten lakannut jännittämästä vikeltäjien suorituksia, mutta monenlaiset käytännön asiat yleensä jännittävät. Viimevuotisen tulospalvelukatastrofin jäljiltä saan varmasti kohtauksen, jos huomenna ilmenee pieninkään ongelma pisteidenlaskussa. 

Hyvät uutiset ovat, että olen oppinutkin jotakin sitten viime vuoden. Vikellys ja muu elämäni ovat nykyään paljon, paljon paremmassa tasapainossa kuin vuosi sitten. Muutos ei tosin johdu itsensä johtamisessa kehittymisestä vaan siitä, että olen säännöllisissä päivätöissä pitkän työmatkan takana. Jos tekee töitä kahdeksan tuntia päivässä, nukkuu seitsemisen tuntia ja käyttää työmatkoihin pahimmillaan yli neljä tuntia päivässä, ei jää kovin monta tuntia vikellykselle. Joskus se voi olla ihan hyvä asia. 

Se, että olen toistaiseksi järjissäni lähestyvistä kisoista huolimatta, on tietysti paljolti kaikkien kisajärjestelyissä auttaneiden ja kisapäiväksi hommiin lupautuneiden ansiota. Toivon, että kaikki muutkin kuin minä selviävät kisaurakasta ilman loppuunpalamista tai totaalista hermoromahdusta (jep Oona, tämä on sulle). 

Nähdään kisoissa (jos et pääse nyt, niin kesäkuussa Tampereella viimeistään)!

Share

Pages