Pikakelauksella ja tiivistettynä maratonrapsa: 

Juoksin Oulun Terwamaratonilla (*5) neljän tunnin jänisten peesissä, kaksi kilometriä ennen maalia kirin hiukan. Aika 3:58:30, 12 sekunnin parannus aikaan, joten oma ennätys, siinä se. Nautinnollista tuskaa alusta loppuun. 

Pidemmän kaavan mukaan näin:

Edellisenä päivänä matkustin lasten kanssa Kajaanista Ouluun, ihana ystävä oli luvannut hoitaa lapsia juoksun ajan. Lupaus oli kyllä tehty siinä vaiheessa, kun hän luuli minun juoksevan puolikkaan :). Mutta onneksi lupaus piti, ilman häntä koko juoksu olisi jäänyt väliin. Ilta venyi pitkäksi, lapsillakin, ja yöllä oli aivan kummallista häröilyä koko porukalla. Poika oli neljän aikaan yöllä sitä mieltä, että nyt on aika herätä… Meillä kotona on pimennysverhot. Pikkuisen vihaisella komennolla määräsin herran takaisin sänkyyn ja pään tyynyyn…

Aamu meni pienessä tohinassa, sain syötyä hyvin, automatkalle otin vielä banaanin ja vettä. Kisapaikalle saavuin sopivasti noin tuntia ennen starttia. Iloinen yllätys oli se, että parkkipaikkoja oli vielä reilusti stadionin tuntumassa. Tämä johtui siitä, että puolikas starttasi vasta klo 14, kun maratonin startti oli jo yhdeltätoista. Oikein hyvin ehdin kisapaikalle saavuttuani vähän lämmitellä ja tavata muutaman tutunkin. Olin saanut ”valmennusjohdolta” 😉 ja muutamalta muultakin juoksijalta kehotuksen iskeä neljän tunnin jänisten kantaan ja kiriä sitten lopussa, noin 35 kilometrin kohdalla, jänisten ohi liitävään loppukiriin. Jos olisin omin päin pähkäillyt kisasuunnitelman, olisin ehkä lähtenyt yltiöpositiivisena 3:45 jänisten mukaan ja sipannut ennen puolta väliä. Jännitti myös, miten oikean jalan takareisi ja pakara suhtautuvat juoksuun, ja miten henkisesti saan itseni koottua juoksun aikana viimeisen viikon tapahtumien vuoksi.

Tällä kertaa kuitenkin tottelin viisaampia ja pamauksesta hyökkäsin neljän tunnin jänisten porukkaan. Ja sitä porukkaahan alkumatkasta riitti. Aivan jänisten kannassa tuntui olevan parisenkymmentä juoksijaa, todennäköisesti enemmänkin. Ensimmäiset kymmen kilometriä olin aivan fiiliksissä, vauhti ei tuntunut missään, aurinko paistoi ja välillä tuuli oikein virkistävästi. Hehkutin juoksun nautintoa muillekin juoksijoille, syleilin koko maailmaa ja kerroin rakastavani Oulua. Mukavaa porukkaa, jaksoivat kuunnella outoja höpinöitäni ja jopa juttelivat takaisin. Välillä biletin yksikseni kuulokkeista kuuluvan musiikin tahtiin…. Olin varautunut matkaan neljällä geelillä/shotilla ja suolatableteilla. Shotit otin kohtuullisen tasaisin väliajoin hieman ennen huoltoa, jotta sain huuhdeltua ne alas suusta urheilujuomalla tai vedellä. Jokaisella huoltopisteellä otin urheilujuomaa ja vettä, muutaman kerran suolakurkkuja ja viimeisellä huoltopisteellä muutaman rusinan ja suolatabletin. Kisan aikainen energiatankkaus meni mielestäni hyvin, silti maalissa olin todella huonossa hapessa.

Lähdön jännitystä. 

Ensimmäinen kierros meni ”laulellessa” ja nauttiessa suurin piirtein 15 kilometriin, sen jälkeen juoksu alkoi jo tuntua juoksulta. Oikea jalka toimi oikein kiltisti ja takareiden ja pakaran tuntemukset sulivat matkalla pois. Oliko niin, että joka paikkaan muuallekin alkoi sattua sen verran ettei jalan oireita enää huomannut, vai aivanko todella jalka alkoi toimia vasta kunnolla lämmetessään. Huomasin jossakin vaiheessa, etttä jalkaan ei enää satu ja se tuntui ihmeeltä. Ensimmäisen kierroksen jälkeen käännyttäessä Pikisaareen eräs juoksukaveri oli mutkassa kannustamassa ja huikkasi, että olen sarjan kolmantena, olin aivan ällistynyt! Sillä tiedolla ja fiiliksellä juoksin ainakin seuraavat viisi kilometriä tuosta noin vain.

Noin 26 kilometrin kohdalla vasenpaan jalkaan pamahti juoksijan polvi kuin salama kirkkaalta taivaalta, yksi askel ja pam, siinä se oli. Jalka tuntui hetken niin pahalta, että mietin jo hetken pettyneenä, mutta myös hieman helpottuneena, että tähänkö tämä leikki nyt jäi… Kipu oli kovaa, mutta sain sen ihmeellisesti talttumaan ja loppumaan noin kilometrin jälkeen, kun juoksin vasemmalla jalalla täysin päkiälle, jopa jalan ulkosyrjälle. Kun kipu loppui lähdin kokeilemaan taas normaalia askellusta ja jalka kesti sen loppuun asti ilman minkäänlaista oireilua.

“elän täysillä hetkessä, matkalla nauttien retkestä”

Porukka jänisten takana oli alkanut harventua vähitellen matkan edetessä ja puolimatkassa meitä oli jänisten perässä tiiviisti enää vajaa kymmenen juoksijaa, toki osa oli mennyt ohikin. Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla porukasta tippui lisää juoksijoita. Omatkin voimat alkoivat olla aivan lopussa, siltä tuntui. Noin 35 kilometrin kohdalle suunniteltua ”loppukiriä” ei kuulunut. Eräs toinen naisjuoksija lähti siinä vaiheessa kirimään, olisin voinut lähteä mukaan mutta voimia ei ollut, katsoin vain ihailevasti ja suurella kunnioituksella loittonevaa selkää. Pieni yritys minulla tuossa vaiheessa oli, mutta jänikset saavuttivat minut lähes saman tien. Totesin, että minun on aivan pakko pysyä jänisten kannassa jos aion selvitä juoksevana maaliin. Tässä vaiheessa jänisten peesissä oli enää minä ja yksi mies. Noin 38 kilometrin kohdalla eteemme tuli naisen selkä, jonka olin pukuhuoneessa kuullut lähtevän tavoittelemaan 3:30 aikaa. Mielessä kävi hämmästys, mitähän hänelle on matkalla tapahtunut ja kuulinkin sitten somesta hänen juosseen harhaan reitiltä ja lisänneensä matkaa kilometrillä.

Noin 40 kilometrin kohdalla alkoi olla aika tuskaista, mutta siinä vaiheessa muistin, että eräs hyvä ystäväni juoksee juuri Nuts Karhunkierroksella kaksinkertaista matkaa, joten enköhän minäkin tästä pikku pyrähdyksessä selviä :D. Vihdoin myös näillä samoilla kilometreillä sain kiskottua koneesta vielä pienen spurtin, jätin neljän tunnin jänikset ja lähdin siihen kuuluisaan loppukiriin. Veto oli täysin pois, sykkeet huiteli yli sadanseitsemänkymmenen eikä vauhti tuntunut juurikaan enää kiihtyvän, jalat hötkyili sinne tänne ja ylävartalo alkoi painua kummasti alaspäin, stadionin kierros oli todellista tahtojen taistelua ja stadionkuulutuksista kuulin ihmeekseni, että maaliin on saapumassa 40 vuotiaiden naisten toiseksi tuleva juoksija, minä! Kiitän tästä yhtä aikaa järjestettyä Nuts Karhunkierrosta, siellä oli paljon huippujuoksijoita. 

Kisan statistiikkaa, alan olla sitä mieltä, että laktaattitestein mitattu anaerobinen kynnys (167 bpm) ei voi pitää paikkaansa tai sitten olen yli-ihminen 😉 Maratonin keskisyke oli nääs 167 bpm…!

Maalissa rojahdin maahan täysin uupuneena, todellakin kaikkeni antaneena. Yhtään tämän parempaa suoritusta en olisi tällä kunnolla ja näillä spekseillä voinut saavuttaa. Sain seurakseni ensiapuporukkaa, joka kävi nostamassa minut ylös ja upean juoksuystävän, joka huolehti ihanasti minusta ja haki vielä EA-porukan tsekkaamaan minut, niin heikossa hapessa näytin olevan, kuulemma ;). Olokin oli kyllä aika huono. Vähitellen aloin toeta koitoksesta ja aloin odotella palkintojen jakoa. 

Iso kiitos neljän tunnin jäniksille, jotka saapuivat maaliin hetki minun jälkeen ja onnittelivat vielä lämpimästi. Olen varma, että ilman heitä tämä tulos ei olisi tässä kisassa ja tässä tilanteessa ollut mahdollinen <3

Näihin tunnelmiin <3

– Maijaliisa

*Numero juoksuhaaste 2018:n suoritettu haaste: 5. Osallistu juoksutapahtumaan.

Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä: 

Facebook
Instagram
Twitter
YouTube

Löydät blogini myös seuraavista portaaleista:
Blogit.fi
Bloglovin’
Blogkeen