Helsingin Sanomien juoksublogiin ilmestyi varsin kiinnostava artikkeli harrastelijajuoksijan mahdollisuuksista omiin ennätyksiin keski-iässäkin.

Vaikuttaa olevan aivan yleisessä ’tiedossa’, että nelikymppisen juoksijan parhaat päivät ovat jo takana, mutta artikkeli kumoaa tämän väitteen! Varsinkin jos juoksuharrastuksen on aloittanut myöhemmällä iällä. Lohduttava tieto 🙂 Olen itsekin pohtinut omia ennätysmahdollisuuksiani ja hieman kallistunut sille kannalle, että ehkäpä olen oman ennätykseni puolimaratonilla jo saavuttanut… kuitenkin artikkeli kertoo, että ennätysten parantaminen on aivan realistista oikealla harjoittelulla noin viisikymppiseksi, joten minullahan on yli kymmenen vuotta aikaa parantaa ennätyksiäni!

Mitkä ovat sitten keski-ikäisen juoksijan juoksutreenin kulmakivet, kun on tarkoitus saavuttaa ennätyskunto? Artikkelissa niitä todettiin olevan kolme: palautumisen merkityksen ymmärtäminen, epämukavuusalueella treenaaminen ja ennätysten maltillinen metäsästäminen.

Voin heti suoralta kädeltä todeta, että epämukavuusalueella treenaaminen ei tuota minulle kovinkaan suuria vaikeuksia, mutta nuo kaksi muuta ovat sitten huomattavan paljon haasteellisempia.

Jos keski-ikäisenä aikoo treenata tosissaan, on palautumisen suunnittelu kovien treenien ympärille yhtä tärkeää kuin treenaaminen itsessään, kuulemma… Minäpä se en ole oikein vieläkään tainnut ymmärtää tuota palautumisen merkitystä. Olen aivan kuin kissa pistoksissa jos sen pääse treenaamaan lähes päivittäin ja järjellisesti tiedänkin, että palautuminen varsinkin rankan treenin jälkeen olisi enemmän kuin hyödyllistä. Mutta innokas treenaja kun olen, palautuminen jää usein harjoitusten välissä aivan varmasti liian vähäiseksi.  Siinäpä siis haastetta kerrakseen, jos saisin edes yhden huoltavan treenin aikaiseksi viikossa, niin olisin ehkäpä jo ennätysten tiellä. Ja nukkuminen… kuolema kuittaa univelat, vai miten se nyt olikaan?

Jos keski-ikäisenä aikoo saada parempia tuloksia kuin nuorempana, joutuu väistämättä sietämään epämukavuutta. Se puolestaan ei ole minulle kovinkaan vaikeaa, ihme kyllä! Ehkä olen niitä naisia, joille ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat” on istutettu geeneihin :). No siis, onhan tosi kivaa lähteä tasavauhtiselle normilenkille mutta yleensä aivan odotan, että pääsen välillä vetämään muutaman rääkki-intervallin tai raastavan tempoharjoituksen. Minussa asuu siis selvästi pieni masokisti ja ennätyskunnon saavuttamisen kannalta se näyttää olevan vain hyvä asia!

Ja sitten ehkä siihen minulle haastavimpaan osuuteen… Olen äärimmäisen malttamaton ja ”mulle kaikki heti nyt”-tyyppi, rasittava siis 🙂 Onneksi elämä on jo hiukan koulinut minua ja pientä kärsivällisyyden poikasta alkaa ilmestyä jopa minun elämääni. Maltti on valttia ennätyskunnon tavoittelussa, jos ennätyskunto on kaukana, on turha tavoitella ennätystä heti seuraavana kesänä. Tätä hetken pohdittuani totesin, että ehkä todellakin annan itselleni ja kunnon kehitykselleni aikaa, enkä edes yritä uutta ennätystä puolikkaalla ensi kesänä… mutta sitä seuraavana kesänä sitten raivopäisenä ennätysten metsästämiseen! Jaiks 😀

Ja vielä; venyttely, liikkuuvuus ja liikkuvuus ja venyttely! Iän myötä nämä nousevat aina vain tärkeämmiksi, erityisesti loukkaantumisen ennaltaehkäisemiseksi.

Niinpä siis maltilla, epämukavuutta sietäen, paulautumista opetellen, ja pienin askelin kohti uusia enntyksiä! 

Seuraa: blogit.fi, bloglovin’, Facebook