Ladataan...
Päästä irti

Olen aloittanut uudessa työssä viime viikon maanantaina. Työ on harvinaislaatuinen: vakituinen paikka. Uudet työkaverit ovat olleet mahtavia ja perehdytys on ollut vaikuttava. En ole tainnut koskaan saada näin perusteellista perehdytystä uudessa työssä aiemmin. Kaikin puolin olen siis ollut hyvin tyytyväinen siihen, että sain paikan ja otin sen vastaan.

Pakko-oireinen häiriöni on kuitenkin myös ollut tyytyväinen saadessaan minut epävarmuuden maaperälle. Se on syöttänyt minulle kaikenlaisia ajatuksia ja ahdistuksia ensimmäisen viikon aikana. Minulle ensimmäinen työviikko onkin ollut tuplaraskas pakko-oireisen häiriön takia. Olen ollut edellisessä työssäni hyvin avoin tästä sairaudesta, mutta ainakaan toistaiseksi en aio tulla uudessa työpaikassa asian kanssa esiin. En varsinaisesti piilottelekaan asiaa, kerronhan asiasta netissä avoimesti. En vain aio ainakaan toistaiseksi tuoda asiaa esiin sen kummemmin. Voi kuitenkin olla, että jossakin vaiheessa sen teen. Se helpottaisi oloa silloin, kun tulee sorruttua pakkotoimintoihin. Tällä hetkellä olen onnistunut välttämään pakkotoiminnot melko hyvin, joitakin hassuja kysymyksia lukuunottamatta. Minun ehkä ajatellaan olevan hieman innokas ja tarkka uusi työntekijä, joka haluaa tietää kaiken heti.

Minulla on ollut jo pidempään tavoitteena kirjoittaa perusteellinen blogikirjoitus siitä, miten olen päässyt sairauteni kanssa muutamassa kuukaudessa pisteeseen, jossa voin melko hyvin. Minulle välineet toi OCD-klinikka (ocd-clinic.com), mutta työn olen saanut itse tehdä. Olen aikonut kirjoittaa parhaista keinoistani sairauden hallintaan monesti, mutta nyt olen joutunut hieman jarruttelemaan, koska joudun tässä uudessa elämäntilanteessa todella itsekin miettimään, mitä ne keinot taas olivatkaan.

Viime viikolla uusia oppeja on todellakin päässyt taas teroittelemaan itselle. Uudessa haastavassa tilanteessa vaikeinta on päästä pakko-oireisesta häiriöstä niskan päälle. Sanoa sille: "Sano, mitä tahdot. Kuuntelen sinua, mutta minua ei kiinnosta enkä aio toimia sen mukaan, mitä vaadit." Sairaus (jota itse kutsun "Öyköksi") uskottelee, vakuuttelee, valehtelee ja manipuloi saadakseen minut uskomaan sitä ja tekemään sitä, mitä se vaatii. Kompulsioita eli pakkotoimintoja.

Intensiiviterapiassa OCD-klinikalla teimme minulle uudet säännöt. Ne ovat olleet viime viikolla yksi suurimmista avuista. Omat pakkoajatukseni pyörivät aina erilaisten uhkien ympärillä. Pelkään tekeväni jonkin virheen, joka olisi kohtalokas jollekin toiselle ihmiselle. Öykkö yrittää vakuuttaa minut siitä, että uhkat, joita havaitsen, ovat katastrofaalisia. Se on Öykön vale. Uudet sääntöni keskittyvät siihen, millaisille asioille annan painoarvoa uhkien maailmassa. Uudessa työssä on oikeastaan pakko aluksi selvitellä asioita, jotta pääsee perille työpaikan pelisäännöistä. Yksi sääntöni on kuitenkin sellainen, että en lähde selvittämään jokaista pientä asiaa, vaan luotan omaan arvostelukykyyni.

Uskon, että pikku hiljaa saan taas ajettua pakko-oireisen häiriöni ahtaalle. Se on saanut hieman lisää ravintoa ollessani epävarmuuden maaperällä. Aion kuitenkin jatkaa sinnikkäästi eteenpän ja kertoa Öykölle, että en ole kiinnostunut hänen mielipiteistään. Näin tehdessäni minun on hyväksyttävä se, että välillä ahdistaa kovastikin. Epävarmuuden ja ahdistuksen sietäminen on kuitenkin ainoa tapa antaa pakko-oireiselle häiriölle turpaan. Olen mieltänyt asian niin, että jokainen ahdistuspiikki, jonka kestän, on kilo onnellisuutta tulevaisuuteeni.

Ps. Ennen joulua murtamani nilkka alkaa olla hyvin parantunut. Lauantaista eteenpäin olen kävellyt lähes ilman keppejä. Jippii!

-Saida-

Seuraa minua Instagramissa @saida_paastairti

Kuvat: @laura_ilojaolo

Ladataan...
Päästä irti

Avopuolisollani Lauralla ja minulla oli tällä viikolla intensiivinen keskustelu. Keskustelu yltyi aluksi pieneksi riidaksi, ja aiheutti kiivasta väittelyä. Keskustelun aihe oli niinkin syvällinen kuin peitot. Mutta todellisuudessa keskustelu sisälsi myös tämänhetkisen dynamiikkamme käsittelyä.

Lauralle on tärkeää, että sänky olisi pedattu ainakin melkein joka päivä, eikä hän pidä tavastani roudata peittoani ja tyynyäni sängystä sohvalle, kun katselemme leffoja. Laura haluaisi, että nukkumista varten olevat petivaatteet olisivat pyhästi sängyssä omalla paikallaan. 

Sen sijaan itselleni peitto on jonkinlainen turvasatama, ja koen, että tykkään katsella leffoja ja sarjoja oman peiton alla ja pää omalla tyynyllä. 

Laura siis ehdotti, että kävisikö minulle, että hankkisimme kivat torkkupeitot ja tyynyt sohvalle? Sellaiset, joiden kanssa tykkäisin hengailla sohvalla ilman, että tarvitsisi raahata sängystä tyynyä ja peittoa.

En aluksi lämmennyt idealle, koska koin, että minulta kielletään asioita kotonani, joita tykkään tehdä. Jonkin aikaa kävimme kiivasta väittelyä aiheesta, ja tulipas siinä muutama kyynelkin itkettyä. Kaikki yhden peiton ja tyynyn tähden!

Lopulta löysimme kompromissin. Laura kertoi, että asia on hänelle tärkeä, mutta että ei hän halua minua rajoittaa asiassa, joka on minulle tärkeä. Ymmärsin sen. Itsekin tyynnyin, ja aloin pohtimaan, että kivat kompromissitorkkupeitot ja tyynyt voisivat kelvata minulle, mikäli minua ei kuitenkaan kielletä ottamasta omaa peittoani, jos haluan. Laura sanoi, ettei kiellä asiaa minulta, toivoo vaan.

Olen aina ollut ylpeä minun ja Lauran tavasta kommunikoida. Me emme juurikaan tappele, väittelemme vain. Meillä eivät lennä tavarat tai haukkumasanat. Jos olemme eri mieltä, keskustelemme rakentavasti. Toisinaan joudumme ottamaan taukoja, jotta keskustelu pysyisi jossain tolkussa.

Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että olemme hyvin erilaisia riitelijöitä. Itse olen nopea ja haluan selvittää asiat heti. Laura pohdiskelee asioita syvällisesti ja saattaa ottaa pidempiä taukoja. Itselleni kärsimättömänä ihmisenä nämä tauot ovat joskus liikaa ja kiivastun niistä: "Sano jo!!". Olemme kuitenkin kehittyneet asiassa paljon. Laura yrittää sanoa asioita, joita miettii, ja itse yritän olla kärsivällisempi ja odottaa.

Kun olen kärsinyt pakko-oireisesta häiriöstä ja nyt vielä lisänä nilkka on ollut murtunut, niin se on saanut aikaan välillemme väliaikaisesti dynamiikan, jossa en itse pysty tekemään juuri mitään, jolloin Laura on hoitanut paljon asioita puolestani. Kompromissipeittokeskustelu johti siis meidät oikeastaan syvempään keskusteluun, jossa käsittelimme tunteita siitä, ettei kumpikaan halua meillä olevan hoidettava-hoitaja-dynamiikkaa, vaikka väliaikaisesi Laura on ollut viime aikoina enemmän tuki ja ottanut vastuuta, että arkemme pyörii. Se oli selkeästi mietityttänyt molempia ja tuntui hyvältä puhua tästä. Ihmeellinen ja turhan oloinen peittokina johti siis hyvään kompromissiin, mutta sitäkin tärkeämpää oli kommunikointi, molemmin puolinen kuuntelu ja tunteiden tuuletus.

Haimme siis uudet torkkupeitot ja tyynyt kokeiluun sohvalle, jotka sain itse valita. Ehkäpä ne ovat hyvä kompromissi. Kokeillaan!

Co-writer: @laura_ilojaolo

Seuraa minua Instagramissa: @saida_paastairti

Ladataan...
Päästä irti

Olin viime viikonloppuna juhlissa, ja kotiin tullessani kaaduin Turun torilla. Kävelin vielä jalalla, mutta otin kuitenkin taksin, sillä jalka oli kipeä. Avopuolisoni antoi jalalle ensiapua. Epäilimme, että kyseessä olisivat vain nivelsiteet. Seuraavana päivänä jalka oli kuitenkin niin turvonnut ja kipeä, että lähdimme näyttämään sitä päivystykseen. Vielä päivystyksessä kävelin jalalla, ja epäilin nivelsiteitä. Järkytys olikin suuri, kun selvisi, että olin todellakin murtanut jalkani. Nilkan ulkosyrjä oli murtunut, ja sain kipsin kuudeksi viikoksi. Kolmeen viikkoon en saa lainkaan varata jalalla, siitä kaksi viikkoa puolivaraus, ja sitten viimeisellä viikolla saan jo varata jalalle.

Tällainen rajoite kehon liikuttamisessa on saanut minut ajattelemaan paljon kehollisuutta. Järkytyksekseni ensimmäinen ajatukseni oli, kun sain tietää kipsistä, että nyt lihon, koska en pääse salille ja liikkumaan. Miksi se on ensimmäinen asia, joka mieleeni tuli? Se ei suinkaan ollut se, että en pääse kävelyille tai liikkumaan muuten. Toki lihominen voi olla ihan järkevä pelko siinä vaiheessa terveyden kannalta, jos joutuisi todella pitkään olla liikkumatta, mutta tässä kyseessä oli todella suhteellisen lyhyt aika, kuusi viikkoa, joten koin ajatuksen vähän sairaaksi.

Kyseessä oli kuitenkin lähtökohtaisesti ajatus, joka liittyi ulkonäköön, ei niinkään terveyteen. Minulla on siis edelleen syömishäiriötaustaisena joitakin tällaisia ajatuksia jäljellä, joihin tulisi kiinnittää huomiota. Nyt ajan kuluessa olen tajunnut, että huoleni oli paitsi sairas, niin myös valheellinen, sillä keppien kanssa könyäminen käy salitreenistä. Ensimmäisinä päivinä olivat kipeät niin terve jalka, kädet kuin vatsalihaksetkin. 

Olen alkanut myös tajuamaan, kuinka vanhuksilla tai muilla kehon rajoitteiden kanssa elävillä on yllättävän hankalia tilanteita, joita voi olla vaikea terveen kuvitella. Toki ihmiset, jotka ovat pitkään eläneet jonkin rajoitteen kanssa, ovat varmasti oppineet kikkoja, kuinka selvitä tilanteista. Tällaisen uuden vamman kanssa eläminen on ollut hankalaa, en edes saa yhtä vesilasia kannettua! Ilman apua olisin ihan hukassa, onneksi avopuoliso ja kaverit ovat auttaneet.

Olen miettinyt myös paljon auttamista. Olin yksi päivä todella turhautunut, kun en päässyt ulos ovesta, eikä kukaan ohikulkevista ihmisistä auttanut. Olen kuitenkin uusi tilanteen kanssa, ja oletan, että kaikki haluavat auttaa. Auttaminen on vähän hankala asia siinä, että jotakin vamman kanssa elävää ihmistä saattaisi loukata jatkuva auttaminen ja avun tyrkyttäminen. Ihmiset saattavatkin suhtautua varovaisesti auttamiseen ilman pyyntöä. Olen siis opetellut nyt pyytämään apua suoraan, ihmiset kyllä mielellään silloin auttavat. Hieman turhauttavaa on olla jatkuvasti avun tarpeessa, mutta onneksi ympärillä on ihania ihmisiä, jotka mielellään auttavat.

Ajan kuluessa on alkanut harmittamaan ihan se, että en pääse liikkumaan. Rakastan liikkumista, kävelyillä, jumpissa ja salilla käyntiä. Olisi vaikea kuvitella elämää, johon ne eivät kuuluisi.  Onneksi tilanteessani kyse on vain 1,5 kuukaudesta.

Seuraa minua Instagramissa @saida_paastairti

Kuvat: @laura_ilojaolo

Pages