Lihonnut ja välinpitämätön.

 

Olen toteuttanut välinpitämättömyys-strategiaani nyt jonkin aikaa taistelussani pakko-oireisen häiriön kanssa (OCD) ja tulokset ovat hyviä.

Strategiani on siis se, etten anna pakkoajatuksilleni mitään painoarvoa vaan suhtaudun niihin täysin välinpitämättömästi. Voit lukea lisää strategiastani täältä sekä täältä.

Uusi asia on nyt se, että olen ollut ihan raivoissani kaikesta. Raivoissani asioille ja ihmisille. Oikeasti kuitenkin tiedostan, etteivät ihmiset tai asiat ole raivoni oikea syy.

Oikea syy on se, että olen raivoissani itselleni. Nyt kun olen suhtautunut välinpitämättömästi pakkoajatuksiin, niin mieleeni on tullut erilaisia kysymyksiä.

Miten voin olla näin välinpitämätön?

Miten voin olla välittämättä niistä uhkakuvista, joita OCD minulle syöttää?

Toisaalta olen raivoissani siitä, etten ole aiemmin antanut itselleni lupaa olla välinpitämätön pakkoajatuksille. Ristiriitaista.

Totuushan on kuitenkin se, että se, mikä ruokkii raivoani, on ristiriita siitä mitä teen. Teen päinvastoin, mitä tuo syyttävä ääni vaatii.

On huomioitava, että tuo syyttävä ääni on myös OCD. Koska suhtaudun OCD:hen välinpitämättömästi enkä tee, mitä se haluaa, niin vaativa OCD on nyt keksinyt syyttää minua kaikesta. Se syyttää minua välinpitämättömäksi kusipääksi, koska en enää ole huolissani sen syöttämistä uhkakuvista. Lisäksi se syyttää minua esimerkiksi siitä, että olen lihonnut.

Nuorena kärsin syömishäiriöstä, jonka uskon omalla kohdallani olleen yksi OCD:n muodoista. Syömishäiriössä on samoja piirteitä kuin OCD:ssa. Vaativia piirteitä sekä pakkomielteitä.

Kun ennen joulua mursin nilkkani, niin kirjoitin silloin lihomisen pelostani. Nyt kolme kuukautta sen jälkeen,olen todellakin lihonut muutaman kilon. Tämä siksi, etten ole pystynyt liikkumaan juuri lainkaan.

OCD on siitä kavala, että se kietoutuu oikeisiin asioihin tai naamioituu niiksi. Olen kuitenkin jo liian hyvä tuntemaan sen, joten tunnistan kyllä syytökset OCD:n ääneksi. Minun on nyt opeteltava suhtautumaan välinpitämättömästi kaikkiin sen syytöksiin ja vaatimuksiin.

Esimerkiksi lihominen on tällä hetkellä oikeasti pienin ”ongelmani” oikeiden haasteiden rinnalla. En aio tuhrata ajatuksiani siihen asiaan, vaan keskittyä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

OCD:n alta olen löytänyt myös yhden syyn vaativuuteeni. Suhtaudun itseeni ja tekemisiini niin vaativasti, etten osaa antaa itselleni mitään anteeksi. Viimeinen viikko onkin mennyt sen asian kanssa opetellessa. Minun ei tarvitse olla täydellinen, niin kuin ei kenenkään toisenkaan. Virheitä saa tehdä. Tärkeintä on, että yrittää parhaansa.

Jotain jännittävää on kuitenkin myös tapahtunut. Vaikka olen ollut jo vuosia paniikissa pakkoajatusten syöttämistä uhkakuvista, olen tajunnut, että OCD:n alla olen itseasiassa sisimmässäni melko rauhallinen ihminen. En panikoi helposti ja osaan arvioida tilanteita hyvin.

Nyt täytyy luottaa itseensä siinä, että en tarvitse pakko-oireista häiriötäni lainkaan. Voin suhtautua siihen täysin välinpitämättömästi. Niin aion myös tehdä.

Uskon, että kun olen ollut paniikissa niin monta vuotta, niin luopuessani siitä, en jaksa enää panikoida mistään. Mihin sitä tarvitaan? Ihminen toimii tarvittaessa paremmin ilman paniikkia.

OCD on kasvattanut minusta todella vahvan ihmisen, joka ajattelee väkevästi omilla aivoillaan. Kun kipuan sairauden herraksi ja saan otteen elämästäni, kaikki tämä vahvuus  ja rauhallisuus tulee näkyviin.

Ps. Kuvissa esittelen teille hieman lihonneen vartaloni, jota oikeasti arvostan ja kohtelen rakkaudella.

Kuvat: @laura_Ilojaolo

 

Kirjoittaja on Saida Suonio, kasvatustieteiden maisteri (11/2015). Hän kirjoittaa omiin kokemuksiinsa ja erilaisiin lähteisiin viitaten. Saidan käyttämät menetelmät ja harjoitteet eivät välttämättä sovellu kaikille sellaisenaan. Huomioi aina yksilöllinen kokonaistilanne ja käänny tarvittaessa ammattilaisten puoleen.

Seuraa Saidaa Instagramissa: @saida_paastairti ja blogia Facebookissa: sivulla Päästä irti @paastairtiblogi (Edit. 10.8.2020).

Kommentit (2)
  1. Täällä myös yksi ocd:n kanssa lapsesta asti elänyt! Mulla taustalla on toisen vanhemman alkoholismi ja siitä aiheutunut stressi. Eniten ehkä onkin auttanut, kun viimein tajusin, ettei ocd oo mikään mun luonteenpiirre, vaan lapsena opittu reaktio turvattomuuden ja stressin käsittelyyn. Oon aina tuntenut suurta vihaa sekä ocdta että itseäni kohtaan pakkoajatusten vuoksi, mutta nyt oon viimein alkanut löytää myös myötätuntoa. Pakkoajatusten iskiessä yritän nähdä niiden taakse: miksi nyt on niin turvaton olo, miten voisin tässä itseäni lohduttaa. Tavallaan käytän kans tuota välinpitämättömyyttä, ja yritän muistaa, että tää on vaan lapsena opittu tapa, ja että nyt oon aikuinen, joka osaa hoitaa ahdistustaan muutenkin.

    Tsemppiä kovasti! Ei tää ocdn kans eläminen tosiaan helppoa ole, mutta iso toivo kytee, että tässäkin voi aivot oppia pikkuhiljaa uutta 🙂

    1. Kiitos viestistsi 🙂 Ei ole todella helppo sairaus, minkä kanssa elää. Itse uskon, että OCD:n saamiseen liittyy sekä kokemuksia että biologiaa. Mahdollisesti jokin stressitilanne laukaisee piilevän OCD:n. Mutta uskon myös, että aivot voi todella opettaa pois OCD:sta. Helppoa se ei ole, mutta mahdollista. Myötätunto itseä kohtaan on tärkeää, sairaus ei todellakaan ole mitään, minkä itse itselleen olisi aiheuttanut. Itsensä lohduttaminen kuulostaa tärkeältä jutulta, itsellä olisi siinä opettelemista. Kiitos, paljon tsemppiä myös sinulle!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *