Olen toteuttanut välinpitämättömyys-strategiaani nyt jonkin aikaa taistelussani pakko-oireisen häiriön kanssa (OCD) ja tulokset ovat hyviä.

Strategiani on siis se, etten anna pakkoajatuksilleni mitään painoarvoa vaan suhtaudun niihin täysin välinpitämättömästi. Voit lukea lisää strategiastani täältä sekä täältä.

Uusi asia on nyt se, että olen ollut ihan raivoissani kaikesta. Raivoissani asioille ja ihmisille. Oikeasti kuitenkin tiedostan, etteivät ihmiset tai asiat ole raivoni oikea syy.

Oikea syy on se, että olen raivoissani itselleni. Nyt kun olen suhtautunut välinpitämättömästi pakkoajatuksiin, niin mieleeni on tullut erilaisia kysymyksiä.

Miten voin olla näin välinpitämätön?

Miten voin olla välittämättä niistä uhkakuvista, joita OCD minulle syöttää?

Toisaalta olen raivoissani siitä, etten ole aiemmin antanut itselleni lupaa olla välinpitämätön pakkoajatuksille. Ristiriitaista.

Totuushan on kuitenkin se, että se, mikä ruokkii raivoani, on ristiriita siitä mitä teen. Teen päinvastoin, mitä tuo syyttävä ääni vaatii.

On huomioitava, että tuo syyttävä ääni on myös OCD. Koska suhtaudun OCD:hen välinpitämättömästi enkä tee, mitä se haluaa, niin vaativa OCD on nyt keksinyt syyttää minua kaikesta. Se syyttää minua välinpitämättömäksi kusipääksi, koska en enää ole huolissani sen syöttämistä uhkakuvista. Lisäksi se syyttää minua esimerkiksi siitä, että olen lihonnut.

Nuorena kärsin syömishäiriöstä, jonka uskon omalla kohdallani olleen yksi OCD:n muodoista. Syömishäiriössä on samoja piirteitä kuin OCD:ssa. Vaativia piirteitä sekä pakkomielteitä.

Kun ennen joulua mursin nilkkani, niin kirjoitin silloin lihomisen pelostani. Nyt kolme kuukautta sen jälkeen,olen todellakin lihonut muutaman kilon. Tämä siksi, etten ole pystynyt liikkumaan juuri lainkaan.

OCD on siitä kavala, että se kietoutuu oikeisiin asioihin tai naamioituu niiksi. Olen kuitenkin jo liian hyvä tuntemaan sen, joten tunnistan kyllä syytökset OCD:n ääneksi. Minun on nyt opeteltava suhtautumaan välinpitämättömästi kaikkiin sen syytöksiin ja vaatimuksiin.

Esimerkiksi lihominen on tällä hetkellä oikeasti pienin ”ongelmani” oikeiden haasteiden rinnalla. En aio tuhrata ajatuksiani siihen asiaan, vaan keskittyä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

OCD:n alta olen löytänyt myös yhden syyn vaativuuteeni. Suhtaudun itseeni ja tekemisiini niin vaativasti, etten osaa antaa itselleni mitään anteeksi. Viimeinen viikko onkin mennyt sen asian kanssa opetellessa. Minun ei tarvitse olla täydellinen, niin kuin ei kenenkään toisenkaan. Virheitä saa tehdä. Tärkeintä on, että yrittää parhaansa.

Jotain jännittävää on kuitenkin myös tapahtunut. Vaikka olen ollut jo vuosia paniikissa pakkoajatusten syöttämistä uhkakuvista, olen tajunnut, että OCD:n alla olen itseasiassa sisimmässäni melko rauhallinen ihminen. En panikoi helposti ja osaan arvioida tilanteita hyvin.

Nyt täytyy luottaa itseensä siinä, että en tarvitse pakko-oireista häiriötäni lainkaan. Voin suhtautua siihen täysin välinpitämättömästi. Niin aion myös tehdä.

Uskon, että kun olen ollut paniikissa niin monta vuotta, niin luopuessani siitä, en jaksa enää panikoida mistään. Mihin sitä tarvitaan? Ihminen toimii tarvittaessa paremmin ilman paniikkia.

OCD on kasvattanut minusta todella vahvan ihmisen, joka ajattelee väkevästi omilla aivoillaan. Kun kipuan sairauden herraksi ja saan otteen elämästäni, kaikki tämä vahvuus  ja rauhallisuus tulee näkyviin.

Ps. Kuvissa esittelen teille hieman lihonneen vartaloni, jota oikeasti arvostan ja kohtelen rakkaudella.

Kuvat: @laura_Ilojaolo

Kirjoittaja on Saida Suonio, kasvatustieteiden maisteri (11/2015). Hän kirjoittaa omiin kokemuksiinsa ja erilaisiin lähteisiin viitaten. Saidan käyttämät menetelmät ja harjoitteet eivät välttämättä sovellu kaikille sellaisenaan. Huomioi aina yksilöllinen kokonaistilanne ja käänny tarvittaessa ammattilaisten puoleen.

Seuraa Saidaa Instagramissa: @saida_paastairti ja blogia Facebookissa: sivulla Päästä irti @paastairtiblogi (Edit. 10.8.2020).

Olen valmis päästämään irti.

Kuten olen kertonut, sairastan pakko-oireista häiriötä (OCD), johon liittyy jatkuvia ahdistavia pakkoajatuksia (obsessio), joita yritetään helpottaa tekemällä pakkotoimintoja (kompulsio). Esimerkkinä voisi olla ihminen, joka pelkää bakteereita. Hän ahdistuu bakteerien olemassaolosta, joten pesee jatkuvasti itseään ja kotiaan.

Minun OCD:ni on lähinnä pääni sisällä. Pakkoajatukset ovat uhkia siitä, että jokin tekemäni asia tai virhe, aiheuttaa jotain kamalaa jollekin toiselle ihmiselle. Pakkotoimintoni ovat usein jotakin varmistelua tai tunnustamista toisille.

Viime postauksessani kerroin uudesta strategiastani. Voit lukea sen  täältä. Sen jälkeen olen onnistunut olemaan tekemättä pakkotoimintojani lähes lainkaan. Olen kuitenkin huomannut, että se ei riitä.

Viime syksynä olin OCD-klinikalla. Siellä käyntini jälkeen, onnistuin jo pääsemään pisteeseen, jossa en enää tehnyt pakkotoimintojani lähes ollenkaan ja pystyin suhtautumaan moniin pakkoajatuksiin kevyemmin. Työpaikan vaihdos vuoden vaihteessa kuitenkin keikautti hyvin edenneen toipumisen taas päälaelleen. En ole aiemmasta menestyksestäni huolimatta kuitenkaan koskaan päässyt pisteeseen, jossa suhtautuisin pakkoajatuksiin täysin välinpitämättömästi. Olen aina tukeutunut terapeuttiini ja hänen kanssaan tekemiini ohjeisiin. En ole vielä seissyt omilla jaloillani.

Viime aikoina, kun olen jälleen vastustanut pakkotoimintojani, ahdistus on taas kasvanut valtaviin mittasuhteisiin. Syynä on varmaan se, että en ole tavallaan antanut vastuuta asiasta terapeutilleni, mutta olen kuitenkin uskonut pakkoajatuksiani. OCD:ni on nyt lisäksi huomannut, etten enää suorita sen laatimia pakkotoimintoja. Tilanne huipentui eiliseen, jolloin jouduin taas ottamaan rauhoittavan, koska olin saanut ajatukseni niin solmuun, että vaan itkin. Ahdistuksen ollessa käsittämättömän kova.

Päätin, että nyt riittää. Tästä lähtien en enää anna pakkoajatuksille mitään arvoa. En mitään.

Sekä seuraamani Shannon Shy että OCD-klinikka ovat antaneet samankaltaisen ohjeen tähän, tosin hieman erilaisella tyylillä. Shannonin mukaan ajatuksia tulee pitää valheina, joten niille ei anneta arvoa. OCD-klinikalla sain ohjeeksi sanoa ajatuksille: en tiedä, ihan sama, ei kiinnosta. Käytännössä lopputulos on kuitenkin sama.

Jossakin fantasiatodellisuudessa OCD:n esittämät uhkakuvat voisivat olla mahdollisia. OCD:n  tarjoamat uhkat ovat kuitenkin aina niin olemattomia tai suuresti liioiteltuja, joten koen tarpeeksi turvalliseksi suhtautua niihin välinpitämättömästi.

Tämän päätöksen tekeminen on minusta todella pelottavaa, mutta en voi elää näin, miten olen elänyt. Joten pidän pakkoajatuksia valheina ja sanon jokaiselle pakkoajatukselle, että:”Ihan sama, minua ei kiinnosta”. 

Tämähän kuulostaa yksinkertaiselta. Monen OCD:sta kärsivän ihmisen kohdalla ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että mitä jos en erota pakkoajatuksia todellisista ajatuksista. Shannon Shy on sanonut, että tässä kohtaa täytyykin ottaa riski, ja kohdella kaikkia niitä ajatuksia, jotka edes epäilet pakkoajatuksiksi pakkoajatuksina.

OCD:n kanssa ei voi käydä kauppaa. Sitä se kuitenkin sinulta jatkuvasti vaatii. Se saa sinut epäilemään kaikkea. Se myös lupailee helpotusta, kunhan vaan teen, mitä se sanoo. Samalla se pelottelee sinua kauhukuvilla: jotain kamalaa tapahtuu, jos et sitä kuuntele.

”Jos vain teet näin, ahdistuksesi lievenee.”

”Jos olet tästä varma, ahdistuksesi lievenee.”

”Sinun on otettava vastuu kaikesta.”

”Jos et nyt toimi, olet paha ja vastuuton ihminen.”

Valetta kaikki.

OCD ei anna sinulle sitä helpotusta, että olisit varma mistään. Se ei tule sitä koskaan antamaan, joten varmuutta ei voi etsiä. Siksi otan riskin, ja alan käyttämään Shannon Shy:n inspiroimaa strategiaa.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen itsekäs ja vastuuton, koska en enää aio kuunnella pakkoajatuksiani. Tämä on kuitenkin vain OCD:n aiheuttama tunne, ei totuus.

Aiemmin pohdin instagramissa sitä, että voinko minä päästää irti, koska joskus OCD on saanut minut ajattelemaan jotakin asiaa niin syvällisesti, että olen uskonut muuttaneeni käytöstäni sen vuoksi. En ehkä olisi huomannut jotakin asiaa ilman OCD:ta. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole totta. Olisin yhtä hyvin saattanut osata reagoida oikein ilman pakkoajatusta ja pohdintojani.

Monessa näissä tilanteissa mitään ei pohdintaa aiheuttavaa tilannetta ei olisi koskaan ollutkaan ilman OCD:ta. Aion luottaa kykyyni arvioida tilanteita, vaikka tästä eteenpäin suhtaudunkin välinpitämättömästi OCD:hen. Myös OCD:n kanssa kärsivä ihminen kyllä tietää syvällä sisimmässään, kun johonkin asiaan on reagoitava. Luottamus tähän voi kuitenkin olla vaikea löytää.

Tästäkään asiasta ei tietenkään voi olla täysin varma. Otan kuitenkin sen riskin, että en tule kiinnittämään asioihin enää niin paljon huomiota tai pohtimaan uhkien mahdollisuutta. Minulta saattaa siis mennä jotakin ohi.

Teen tämän kuitenkin, koska haluan elää!

Nyt kun olen päättänyt, etten enää annan huomiotani OCD:lle, niin se huutaa päässäni, että olen vastuuton ja jotain voi nyt mennä vikaan, koska en enää huomaa sitä.

Sanon sille: ”Ei kiinnosta, ihan sama. Sinä olet valehtelija!”

Toivottakaa onnea ja pitäkää peukkuja! Nyt aion tehdä elämäni vaikeimman asian. Voit seurata matkaani myös instagramissa @saida_paastairti

Kuvat: @laura_Ilojaolo

-Saida

Kirjoittaja on Saida Suonio, kasvatustieteiden maisteri (11/2015). Hän kirjoittaa omiin kokemuksiinsa ja erilaisiin lähteisiin viitaten. Saidan käyttämät menetelmät ja harjoitteet eivät välttämättä sovellu kaikille sellaisenaan. Huomioi aina yksilöllinen kokonaistilanne ja käänny tarvittaessa ammattilaisten puoleen.

Seuraa Saidaa Instagramissa: @saida_paastairti ja blogia Facebookissa: sivulla Päästä irti @paastairtiblogi (Edit. 10.8.2020).