3 tuntia kisoista: päiväni kilpailujärjestäjänä
Tänään olivat Pirkanmaan historian ensimmäiset vikellyskilpailut, ja ne järjestettiin Equillence Centet Tavelassa, missä normaalisti harjoittelemme.
Päiväni kisajärjestäjänä oli pitkä ja hikinen (vähemmän pitkä ja enemmän hikinen kuin osasin odottaa).
Nyt kerron teille kaiken.
Edeltävänä yönä näin unta, että ainakin yksi kisoihin saapuja oli vihainen, koska en ollut pystynyt järjestämään asioita hänen toivomallaan tavalla. Heräsin hiukan ahdistuneena kello 6:24. Koska herätykseen oli kuusi minuuttia, aloin uudestaan nukkua.
Aamulla suoriuduin hommistani hyvin ja lähdin ajoissa tallille. Puolivälissä matkalla Kangasalle tajusin, että olin ajoissa, koska minun oli pitänyt käydä ostamassa Tampereen keskustan Yliopiston apteekista (se on auki aamuseitsemästä) kylmäpakkauksia. Mikä on todennäköisyys, että vikellyskisoissa kukaan ei loukkaa jalkaansa ja tarvitse kylmäpakkausta? Jatkoin kuitenkin kohtaloa uhmaten matkaa.
Aamupäivä oli aivan jäätävää juoksemista. Yhdessä vaiheessa minulla oli pissahätä, mutta se ilmeisesti imeytyi takaisin, koska join niin vähän ja hikoilin niin paljon.
Laukkavikeltäjien perusliikkeet menivät hienosti. Katselin ylpeänä, että kylläpä me olemme edistyneet.
Päivän yllätyksen järjesti käyntihevosemme Aaro. Arvelin, että ensimmäiset vikellyskisat olisivat Aarolle pala kakkua. Olimmehan sen kotona, ja se ei luonteeltaan ole järin ailahtelevainen. Viime sunnuntaina esimerkiksi maneesissa oli edellispäivänä siellä järjestettyjen 50-vuotisjuhlien pöydät ja tarvikkeet, ja kesken treeniemme sisään peruutti valtava rekka niitä hakemaan. Aaro oli ihan, että ei paljon kiinnosta.
Jokin kisoissa oli kuitenkin Aarolle liikaa, ja se säikkyili niin verkassa kuin areenallakin. Säikähtelyperäinen spurttailu johti yhteen pahempaan venähdykseen, yhteen pienempään jalkavammaan ja pariin vammattomaan tippumiseen. Joukkueen sijoituskaan ei toki ollut ihan sitä, mitä odotin, mutta sillä nyt ei ole mitään väliä.
Pari- ja yksinvikellysohjelmista sekä toisesta joukkueesta Aaro suoriutui kyllä paremmin kuin ensimmäisestä joukkuesuorituksestaan. Vikeltäjätkin tekivät hommansa hienosti, vaikka osaa saattoi kaihertaa tieto Aaron aiemmista syöksyilyistä.
Kun kaikki omat kisaajani starttasivat samana päivänä, en pystynyt käyttämään kaikkien verryttelyn ohjaamiseen ynnä muuhun niin paljon aikaa kuin olisin halunnut. Kampauksistakin suurimman osan tein maneesissa seisten. Onneksi kaikki hiukset eivät olleet minun vastuullani. Ja toki tytöt osaavat itsekin verrytellä, pitääkin osata.
Iltapäivällä aikataulussa oli pieni väljyys, jonka aikana ehdin syödä. Se oli erittäin mukavaa.
Olin erittäin helpottunut, kun pääsimme palaamaan Kaapon kanssa työskentelyyn iltapäivän laukkavapaaohjelmissa. Kaapo testasi juoksuttajan hermoja kieltäytymällä ravaamasta (”Luuletko nainen, etten ole tässä ajassa oppinut erottamaan laukka- ja ravisivareita?”), mutta minun ja vikeltjien näkökulmasta se on vaan niin takuuvarma kisakaveri.
Myös vapaaohjelmat olivat ylpeyttä herättävää katseltavaa. Viimeisessä kumarruksessa meinasi itku tulla, kun olin niin tyytyväinen meidän kaikkien päivän työhön.
Palkintojenjako oli jännitysnäytelmä vähän eri tavalla kuin yleensä, koska en ollut tajunnut varmistaa ruusukkeiden riittävyyttä. Onneksi sattuma oli puolellani, ja kaikki vikeltäjät saivat oman ruusukkeen.
Sitten minulle sanottiin tosi monta kertaa ”Kiitos! Kaikki toimi tosi hyvin!”, ”Maallikkokin huomasi, että viimeiset (A-taso) olivat tosi taitavia!”, ”Voinko auttaa?”, ”Ensi vuonna uudestaan!”, ”Karjaalla nähdään” ja ”Saadaanko jo lähteä kotiin?”.
Sitten haahuilin runsaan tunnin ympäriinsä kisapaikalla keräillen kakkaa, panttipulloja, tavaroitani, roskaa ja löytötavaroita. Olin niin janoinen, että kun löysin maneesista avatun pillimehun, join sen ahneesti epähygieenisyydestä välittämättä. Ja mikä vielä parempaa: joku jätti maneesin rasiallisen vadelmia! Hyviä ovat, nam nam.
Keräsin roinani ja ajoin kotiin ajatellen, että ei tämä yhden päivän kisan järjestäminen mikään älytön homma ole, jos on tarpeeksi ihmisiä jakamassa vastuuta. Meillä oli. KIITOS siitä!
Jalat ovat päivän juoksemisesta niin kipeät, että esimerkiksi käveleminen, autolla ajaminen (poljinten painaminen) ja olemassaolo sattuvat. Ei haittaa. Huomenna on vikellysvalmentajan vapaapäivä, meitsi makaa sängyssä (varmaan!).
Ensi vuonna uudestaan!