Me-hengestä
Sekä Roy että Heta kirjoittivat hiljattain me-hengestä vikellyksessä.
”Heta mainitsee sen, tosi hyvässä MM videossa, että maajoukkue on iso perhe, minusta ei ole enää. Jotain on tapahtunut, joka ei ole korjattavissa, me hengessä. En oikeastaan tiedä mistä se johtuu, aavistan kyllä mutta jääköön se jokaisen omaksi arvioitavaksi.”
Royn arvioin mukaan me-henki on kaikonnut maajoukkueesta. Tyylilleen uskollisena Roy jättää toteamuksen taustat pimentoon niiltä, jotka eivät kuulu sisäpiiriin. Tässä tapauksessa minäkään en ole ihan varma, mistä on kyse.
”Se ilon määrä, joka kaikkien lasten (ja lastenmielisten) kasvoilta loistaa on aivan käsittämätöntä. Muutenkin se yleinen fiilis kisoissa. Kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä. Jokaista autetaan ja kaikki kannustavat toisiaan. Näin se pitääkin olla…”
Myös Heta kirjoittaa oman tyylinsä mukaisesti, eli positiivisesti.
Olen useasti kuullut, että muiden lajien parista tulevat pitävät vikellystä erityisen hyvähenkisenä lajina. Uskon, että kyse on ennen kaikkea lajin pienuudesta. Samat naamat pyörivät kaikissa tapahtumissa, joten yhteisön sosiaalinen kontrolli ehkäisee tehokkaasti hölmöilyjä.
Kilpakumppanit eivät tunnu kasvottomilta vastustajilta, kun tietää heidän tarinansa ja sen tien, minkä he ovat sijoitukseensa kulkeneet. Yksillä ei ole maneesia, toisilla hevosta ja kolmansilla valmentajaa. Kateudelta ja kilpahengeltä ei tietenkään silti voi täysin välttyä.
Samat tuomarit kiertävät kaikissa kisoissa, ja samat aluevalmentajat opettavat kaikkia suomalaisvikeltäjiä. Jos yrittäisin tehdä suomalaisten vikellysihmisten keskinäisiä sidonnaisuuksia kuvaavan suhdekartan, paperista ei näkyisi yhtään valkoista. Tuntuu, että tiedän melkein jokaisen Suomessa lajin parissa puuhailevan ihmisen, ja useimpiin heistä minulla on vieläpä jonkinlainen valmennettava-valmentaja-suhde, kummin päin vain.
Pienet piirit tarkoittavat sitäkin, että kaikkien kanssa on aivan pakko tulla toimeen. Joku päivä oman valmennettavani kilpailuihin lähtö, valmennusrinkiin pääsy tai vähintäänkin rahansäästö voi olla kiinni siitä, millaiset välit minulla on johonkuhun lajin avainhenkilöön.
Lajin pienuuden lisäksi uskon, että me-henkeen vaikuttaa lajin nuoruus ja vapaamuotoisuus. Toisin kuin moni ehkä kuvittelee, lapset ja nuoret pärjäävät kokemukseni mukaan erittäin hyvin kisareissuilla ilman vanhempiensa jatkuvaa apua tai edes läsnäoloa. Lapset saattavat sanoa jotakin ajattelematonta (viimeksi juuri Karjaalla eräs vikeltäjä kommentoi rumasti oman valmennettavani taitoja), mutta pääosin he yrittävät vain pitää hauskaa, saada uusia kavereita ja ehkäpä voittaa.
Kun lapset ja nuoret ovat reissussa itsenäisesti, he oppivat, että yhteistyö on miellyttävin keino hoitaa kaikki hommat. En rehellisesti ole ikinä nähnyt, että joku vikeltäjä olisi kisoissa alkanut vinkua karsinoiden siivouksesta tai siitä, että ei juuri haluamallaan minuutilla saa maneesin parasta verryttelypaikkaa.
Lisäksi, kun lapset ovat reissussa ilman vanhempia, he haluavat viettää aikaa muiden vikeltäjien kanssa, eivätkä yleensä kaipaa majapaikkoihinsa nukkumaan ja palautumaan. Pian ollaan jo ystäviä, liimataan strasseja toisten naamoihin ja kiskotaan kalloa hiertäviä pinnejä pois toisten kampauksista samalla hellyydellä, jolla apinat nyppivät toisistaan kirppuja.
Tykkään olla vaka vanha valistava täti, joten laitetaan tähän loppuun vielä viisi ohjetta, jotka edesauttavat yhteishengen säilymistä jatkossakin.
1. Kultainen sääntö: kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan (toim. huom. tästä on hyötyä elämässä ylipäätään).
2. Muista, että edustat kotimaassa vikellysporukkaasi ja ulkomailla maatasi.
3. Tervehdi kaikkia vähänkin tutunnäköisiä. Älä yrmyile vieraillekaan, vaikka olisit tullut naamallesi alas viimeksi areenalla käydessäsi.
4. Tarjoa apuasi ja lainaa tavaroitasi. Ja hevostasi.
5. Näe kisareissussa muutakin kuin oma mahdollisuutesi voittoon.
Huh, nyt oli valistavaa. Pahoittelut.