Kun ei huvita

Siitä lähtien, kun lähes 14 vuotta sitten aloitin vikellyksen, olen pääsääntöisesti mennyt treeneihin hyvillä mielin. Joskus suorastaan hingun treeneihin, ja vaikka olo olisi lähtiessä välinpitämätön, tiedän, että tulen takaisin iloisena.

Mutta on minullakin niitä päiviä, että ei huvita yhtään.

Tänään oli sellainen päivä. Menin töiden jälkeen käsityötarvikeliikkeeseen ostamaan viimeisen paljettierän, jonka tarvitsen pukuprojektiini. Paljetit olivat loppu. Ärsytti. 

Töissä olin lounastauolla hoitanut vikellysasioita ja miettinyt, miten ensi viikon vikellyksiäni järjestelisin. Tuntui, että tämä työ/harrastus/sekoilu syö koko ihmisen. 

Kotona oli sellainen olo, että eipä paljon kiinnosta lähteä valmentamaan. En ollut tehnyt treenisuunnitelmaa, mutta halusin teettää periksiä. Tiesin, että vikeltäjät haluavat tehdä viime hetken kokeiluja vapaaohjelmiin, koska viikonloppuna on maajoukkueleiri. Asioiden perusteleminen ja pitkän tähtäimen huomioivana vastuullisena aikuisena oleminen väsytti jo valmiiksi. 

Keskiviikon treeneissä meillä on aina kaksi hevosta eikä yhtään pukkiaikaa, mikä on todella hienoa ja samalla ahdistavaa, koska tähän aikaan kautta pitäisi mennä pukilla, ja paljon. En ehdi opettaa teoriaa, ja koko kaksituntinen on aika tykitystä. 

Muutenkin valmentaminen ahdistaa välillä, kun ajattelen, että kaikkien neuvojen pitäisi olla priimaa ja jokainen vikeltäjä pitäisi koko ajan huomioida persoonan, tavoitteiden, taitojen ja kulloisenakin hetkenä ilmenevien jalka- ja käsi- ja pääkipujen suhteen yksilönä. Ohessa pitäisi pitää parasta mahdollista huolta hevosesta ja huomioida se kaikessa tekemisessä.

Lisäksi, jotta pystyisimme nousemaan Suomen parhaaksi vikellysporukaksi, pitäisi olla jokin oma, poikkeuksellinen linja, jolla saavutettaisiin jotakin omaa ja poikkeuksellista. Olen ehkä lopettanut kisaamisen, mutta haluan yhä olla paras. Se ajaa eteenpäin, mutta on välillä raskasta.

 

Mitä sitten tein tämän ajatuskakassa vellomisen tuloksena? 

Lähdin treeneihin.

Sitä suosittelen muillekin motivaatiopulassa. Että lähtee vaan. Autossa ennen vikeltäjien kyytiin ottamista huokailin syvään ja tsemppasin itseäni ääneen. Verkassa sanoin juoksuttajalle, että minulla on huono päivä, enkä pysty nyt vastaamaan ensi viikon aikataulujärjestelyjä koskeviin kysymyksiin. 

Treenit menevät niin kuin treenit nyt menevät, eli kahden tunnin aikana tapahtui noin 369 947 asiaa, joista 87 prosenttia meni minulta täysin ohi, mutta ehdin kuitenkin nähdä muutaman erityisen hienon onnistumisen. Ne hetket lämmittivät koko porukan sydämiä. 

Kotiin lähdin hermostuneena ja äänettömästi kiroillen, koska käytännön järjestelyasioita vyöryi päälle, ja olin jo myöhässä auton palautuksesta (meillä on yksi auto ja kaksi ihmistä, joilla molemmilla on keskiviikkoiltaisin harrastus).

Onneksi juoksuttaja tarjoutui järjestelyapuun, ja mies ehti kuin ehtikin omiin treeneihinsä. 

 

Tällaista tänään. Lopputulemana voin sanoa, että vaihteleva reissu, mutta tulipahan tehtyä. Huomenna on uusi päivä ja pian on uudet treenit. Työn iloa vaan muidenkin lokakuuhun!