Toisessa maailmassa
Ihmiset, jotka eivät koskaan ole läheisissä tekemisissä huippu-urheilun kanssa, jäävät paljosta paitsi. Kokonaisesta maailmasta.
Huippu-urheilun maailma on samalla kirkkaan yksinkertainen – kaikki tai ei mitään urheilun eteen – ja toisaalta täynnä solutasolle asti meneviä yksityiskohtia.
Urheilumaailmassa rauhoittavaa on pelisääntöjen selkeys. On tietyt säännöt ja tietty tavoite. On vakiintuneita tapoja edetä kohti tavoitetta. On voittoja, onnistumisia, onnen ja ilon kyyneleitä. Ja on tappioita, loukkaantumisia, maahan paiskautumista kaikessa mielessä.
Näiden kahden ääripään välissä olevat asiat muodostavat urheilijan säntillisen arjen, joka ei kaipaa valokeilaa. Jokainen punnerrus on merkityksellinen, sillä se on varma askel kohti tavoitetta.
Valmentajana minun ei tarvitse uhrata urheilun eteen kaikkea, ja pääsen silti nauttimaan urheilumaailmasta. Se on aika outo maailma, ajattelen usein. Sitä on vaikea tuoda sanoihin ja lauseisiin. Mutta yritän.
Lähden viikonlopuksi Ruotsiin ainoina tarkoituksinani oppia lisää urheilusta ja tukea valmennettaviani. Istun koko viikonlopun jumppapatjalla college- ja villavaatteisiin kääriytyneenä, toisessa kädessä kynä ja toisessa evässäkki, josta jaan ruokaa valmennettaville.
En pääse koko reissun aikana nettiin. Maailma jatkaa melskettään jossain kaukana, kun minä leikin käsilläseisontakeinussa ja tulkkaan valmennusta. On tavallistakin vaikeampi ymmärtää, että jossain on sota ja kaikkialla ilmastonmuutos.
Minulla on merkitys, koska joku tarvitsee minua. Mikä siirtymä sopisi tähän, kysytään, ja laitan kaiken aivokapasiteettini tehtävään. Piirrän, kirjoitan, luen, kuuntelen. Syön ja syötän pähkinöitä pitääkseni kaikkien aivot vireessä.
Reissussa kaipaan vanhoja joukkuekavereitani. Niin hyvin kuin viihdynkin, tuntuu haikealta olla matkassa ilman heitä.
Sunnuntaina lakaisen jumppasalin lattiaa ja mietin koko touhun kummallisuutta. Olen kaupungissa, josta tiedän vain nimen. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin suuntaan olemme Tukholmasta tulleet. Reissun puolivälissä minulle selviää, että olen ollut kyseisessä kaupungissa ennenkin. Voi olla, että useastikin.
No, olen myös käynyt Berliinissä näkemättä Berliinin muuria.
Maanantaiaamuna teen sen, minkä olen tehnyt monta monituista kertaa aiemminkin: herään pimeässä hytissä kuudelta, hytisen yöunen vähyydestä, kerään kamppeeni ja seuralaiseni ja harhailen autokannelle. Olen edelleen yhtä huono pakkaamaan kuin silloin vuosia sitten, mutta nyt minulla on laivassa ison lentolaukun sijaan rinkka.
Autokannen äänet ja hajut ovat ennallaan, takapenkki on heti istumaan päästyään lähellä unta. Kun ajamme Suomen kamaralle, laivan lastaussilta kolisee tismalleen samalla tavalla kuin joka ainoa kerta aiemminkin.
Suomessa laitan puhelimen netin päälle ja teen kotimatkan ajan paluuta siihen toiseen, todelliseen maailmaan.