Kymmenen näkökulmaa vikellyksen turvallisuuteen

Tänään elämääni sulostuttamaan saapui taas kerran Hippos, Suomen ratsastajainliiton jäsenlehti. Kaikesta ratsastuskeskeisyydestään huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) Hippos ei ole mikään ihan turha läpyskä. Aina kun luen sitä, teen päässäni vertailua. Miten tämä ja tämä asia, josta Hippos kirjoittaa ratsastuksen kannalta, on hoidettu vikellyksessä?

Uusin Hippos tarjoaa useammankin kiinnostavan näkökulman vertailuun (esimerkiksi Marko Björsin kolumni antaa mahdollisuuden tirkistellä, miten hommat hoidetaan koulumaajoukkueessa – vähän eri tavalla kuin vikellysmaajoukkueessa). Lehden kantava teema on turvallisuus, joten kirjoitan siitä. En tiedä, oliko teema valittu jo ennen melkein koko hevosmaailman tavoittanutta ratsastusonnettomuusuutista, mutta joka tapauksessa teema on ajankohtainen. 

Hippoksessa turvallisuusasiaa käsitellään monesta näkökulmasta, mutta yksikään niistä ei ole vikellyksen, eikä missään kohtaa mainita esimerkiksi sitä, että on sellainenkin ratsastuksen laji, johon turvakypärän käyttö ei laisinkaan kuulu. Ymmärrän – olisi varmaan kiusallista sanoa se Hippoksessa.

Tässä minun kymmenen näkökulmaani vikellykseen ja turvallisuuteen.

1. Vikellys näyttää vaarallisemmalta kuin on
Vikellys on kieltämättä hurjan näköinen laji. Valtavia hevosia, pienikokoisia vikeltäjiä, ei mitään turvavarusteita, hullunrohkeaa akrobatiaa, korkeita paikkoja, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Minulla ei ole esittää tutkimustietoa vikellyksessä sattuneista tapaturmista, mutta mutu-tuntumani on, että vikellys ei ole mikään vaarallinen poikkeus kilpaurheilulajien joukossa. Kaikissa vauhdikkaissa urheilulajeissa sattuu ja tapahtuu. Lähinnä se vaihtelee, mitä sattuu. 

2. Yleisin vikellysvamma on jalkanivelvamma
Sitä en käy kieltämään, etteikö vikellyksessä sattuisi paljon nilkka- ja polvivammoja. Jalkavammat eivät välttämättä liity hevosen selästä putoamiseen vaan ihan siihen, että vikellysharjoituksissa tullaan vauhdikkaasti korkealta alas epätasaiselle alustalle monta monituista kertaa tunnissa. Yhdistelmä on omiaan aiheuttamaan kaikenlaista vääntöä, kiertoa, tärähdystä ja muljuntaa niveliin. Harmillista on, että usein nämä jalkavaivat ovat pitkällisiä seuralaisia.

3. Osan jalkavammoista voi ehkäistä
Paras tapa ehkäistä vikellyksessä tulevia vammoja on opetella tulemaan alas hevosen selästä oikein. Tässä kohtaa myönnän, että minulla on tämän asian opetuksessa petrattavaa. Alastuloja voi treenata monin tavoin: tekemällä tiputtautumisia ja vastapomppuja jakkaralta tai maneesin laidalta, opettelemalla ukemi-kuperkeikan, parantamalla vartalonhallintaa ja kehon tuntemusta, kiinnittämällä huomiota jalkojen asentoon alas tullessa, tekemällä vastapompun  tai ajattelemalla lähtevänsä juoksemaan hevoselta alas tullessa… Hyvät uutiset ovat, että alastuloa on mahdollista harjoitella monta kertaa joka treeneissä.

4. SRL:n vakuutus on voimassa vikellyksessä
Vikellys on yksi ratsastuksen lajeista. Jos olet ratsastajainliiton jäsen, SRL:n vakuutus kattaa kutakuinkin kaiken vikellykseen liittyvän. Vakuutusehdoista voit lukea SRL:n sivuilta. Korvaa lukiessasi ratsastus-sana sanalla vikellys.

5. Jumiin jääminen on vaarallista
Niin vikellyksessä kuin ratsastuksessakin vaarallisimmat tilanteet ovat usein sellaisia, joissa ratsastaja/vikeltäjä on jollakin tavalla jumissa tai kiinni hevosessa. Esimerkiksi ratsastaja tippuu, jää jalastaan kiinni jalustimeen ja raahautuu vauhkoontuneen hevosen perässä, tai vikeltäjä tippuu ja jää jalastaan kiinni kahvaan, ja jalka vääntyy vikeltäjän asennon muutoksen takia. Juuri kiinni jäämisen välttämiseksi vikellyksessä ei käytetä kypärää. Olisi varsin ikävää jäädä vaikkapa selkään hypätessä kypärän remmistä kiinni sivuohjan kiinnityskohtaan. Samasta syystä vikeltäessä ei pitäisi käyttää koruja, kaulahuiveja, huppuja tai hyvin löysiä vaatteita. 

6. Irti päästäminen kannattaa
Edelliseen liittyen: Epäonnistuneissa selkäänhypyissä ja välihypyissä tai huonosti päättyneen minkä tahansa liikkeen jälkeen ei kannata jäädä roikkumaan kahvoihin. Jos mitenkään pääsee järkevästä alas, kannattaa päästää irti ja poistua mieluummin kuin roikkua ja riskeerata esimerkiksi hevosen mahan alle joutuminen tai varusteiden hilautuminen kylkeen. Roikkuminen on paitsi vaarallista, erittäin epämiellyttävää hevoselle. Irtonaisuus on erityisen tärkeää joukkuevikellyksessä. Jos horjahtaa, tulee mieluummin hypätä itse alas kuin tarrautua joukkuekaveriin. Jälkimmäisestä nimittäin seuraa yleensä se, että molemmat tippuvat, vähintään hevosen selässä (ks. kohta ”erittäin epämiellyttävää hevoselle”). 

7. Hevosvalinnat ja maneesi lisäävät vikellyksen turvallisuutta
Ratsastustunteihin verrattuna vikellystunneista tekee turvallisia se, että ne tapahtuvat maneesissa tai villeimmillään kentällä. Toki hevoset ovat kekseliäitä otuksia säikähtämään, joten maneesissakin tapahtuu kaikenlaista säpsymistä, mutta vähemmän kuin maastossa. Lisäksi vikellyksen turvallisuutta lisää se, että vikellyshevosiksi ei lähtökohtaisesti valita eläimiä, jotka ovat herkkiä reagoimaan kaikkeen, säikähtelemään ja ryntäilemään.

8. Juoksuttaja ohjaa hevosta
Olen ratsastanut sen verran, että tiedän, miltä tuntuu, kun hevonen ottaa jalat alle ja ratsastajan kontrolli katoaa täysin. Se ei tunnu kivalta, ja sellaisissa tilanteissa sattuu välillä pahasti. Myös vikellyshevoset ovat hevosia, joten nekin ottavat joskus äkkilähtöjä. Vikellyksessä hevosen ryntäily on täysin erilainen tilanne, koska hevosta pitelee juoksuttaja. En ole koskaan nähnyt tilannetta, jossa hevonen pääsisi juoksutusympyrältä karkuun kesken vikellyksen (varmasti näitäkin siis sattuu, mutta yleisyydestä kertoo jotain se, etten ole tässä 14 vuodessa törmännyt). Toki hevonen voi kaahata melkoisen lujaa, pukitella, valita yllättävän kiertotien tai heittäytyä vaikka maahan makaamaan (näitä kaikkia on nähty), mutta yleensä se ei pääse rynnäköimään pitkin maneesia eikä sotkeudu varusteisiinsa. Vikeltäjällä on yllärilähdöissä yleensä kaksi vaihtoehtoa. Joko sitä tippuu, usein ihan jaloilleenkin, tai sitten pysyy selässä ja pitää kahvoista kiinni. Kun pitää kahvoista kiinni, mitään kovin pahaa ei voi tapahtua. 

9. Vikeltäjillä on petraamista muutamassa turvallisuusasiassa
Näissä on paljon tallikohtaista vaihtelua, mutta silti tulee mieleen muutama asia, joita tapahtuu monessa paikassa, myös meillä: Hevosia käsitellään tossut jalassa tai muuten kevyissä kengissä, ainakin maneesissa/kentällä. Nuorimmat vikeltäjät eivät muista, että liinan edestä ei saa kulkea. Aloittelijat eivät hahmota, että hevosta pitää lähestyä liinaa pitkin ja vyötä kohti, ei takapään lähettyville. Hyvän alastulon tekniikkaa ei harjoitella tarpeeksi. Vikeltäjien kehonhallinta on puutteellista. Hevosia käsitellään liian huolettomasti, koska on totuttu siihen, että vikellyshevoset suhtautuvat kaikkeen lunkisti. Kun hevonen säikähtää, vikeltäjä hätääntyy ja viestii hätäännystä hevoselle. Näissä kun saataisiin tarkkuutta parannettua, hyvä tulisi. 

10. Onnettomuudet sattuvat silloin, kun niitä vähiten odottaa
Kokemukseni mukaan vaaratilanteet eivät useinkaan liity liian vaikeiden liikkeiden tekemiseen. Toki olen valmennusurallani tehnyt monta väärinarviointia (esimerkiksi vasta-alkajan laittaminen tekemään teknisen kuperkeikkaa käynnissä ja kokeneiden, mutta pienikokoisten tyttöjen laittaminen ison hevosen kaulalle istumaan laukassa…), mutta yleensä vaikeaa liikettä kokeileva vikeltäjä on valmistautunut siihen, että liike on vaikea, ja mitään kummempaa ei tapahdu. Liian vaikeita liikkeitä tekemällä lähinnä aiheutetaan hevoselle harmia, ei niinkään vaaratilanteita. Kuten elämässä yleensäkään, vahinko ei vikellyksessäkään tule kello kaulassa.

Jos teillä on näkökulmia aiheesta vikellys ja turvallisuus, niin antakaa palaa kommenteissa.