Hommat ja himaan, eli mistä tietää, ettei ole hevosihminen
Kaikki elämäni Heppa-Helunat, tämä on teille.
Story of my life:
Harrastin ratsastusta kymmenen vuotta. Köpötin ratsastuskoulutunneilla, liikutin haastavia myyntihevosia, maastoilin ilman tavoitteita. Kävin kerran ratsastuskisoissa kilpailemassa (hirveää) ja pariin kertaan hevosenhoitajana (vielä hirveämpää). Minulla oli monta hoitohevosta ja vielä enemmän hevosia, joita ratsastin jonkun aikaa säännöllisesti.
Lopulta noin 16-vuotiaana järki voitti ja lopetin koko touhun. Lopettamisen jälkeen olen käynyt hevosen selässä ratsastusmielessä ehkä kolme kertaa. Voisi luulla, että kun harrastaa jotain asiaa kerran viikossa (tai vähän useamminkin) kymmenen vuoden ajan, sitä ei voisi kertaheitolla lopettaa ja unohtaa taakseen katsomatta, olla kaipaamatta takaisin. Kyllä voi.
Jälkikäteen katsottuna olen toki tyytyväinen, että ratsastin ja laajemminkin harrastin hevosia niin pitkään. Hevosharrastukseen kuuluneet lukuisat vaikeat paikat syvensivät minun ja parhaan ystäväni suhteen sille tasolle, että tiedämme selviävämme mistä vain koitoksesta yhdessä. Hevoshommat opettivat vastuun kantamista ja tarjosivat lukemattomia hauskoja ja koskettavia hetkiä, jopa jonkinlaisen yhteyden luontoon.
Ratsastajana ja hevosenhoitajana en ollut mitenkään surkea. Yritin parhaani ja olin hyvin tunnollinen. Ensimmäiseen hoitohevoseeni Siiriin olin suorastaan rakastunut. Myöhemmin, kun hoidettavia hevosia oli useita, kuurasin varusteita, revin homeista säilöheinää talviöissä ja saavuin uudenvuodenaamuna siivoamaan karsinat (tämän merkityksen ymmärtävät vain sellaiset ihmiset, jotka ovat olleen eläimet+raketit-yhdistelmän kanssa tekemisissä).
Kuitenkin johtoajatukseni tallitöissä oli seuraava: hommat ja himaan. Pakersin läpi minulle osoitetut tehtävät (usein ilolla, karsinoiden siivoamisessakin on oma viehätyksensä, jos on seuraa ja musiikkia) ja poistuin sen jälkeen suorinta tietä. En ollut kiinnostunut tallista hengailupaikkana. Ratsastamaan pääseminen ei motivoinut minua, vaan liikutin hevosia osin velvollisuudentunnosta.
Lapsuudessani tallilla oli kahdenlaisia tyttöjä: niitä, jotka ratsastivat ja halusivat oman hevosen, koska pappa betalade, ja Heppa-Helunoita. Jälkimmäiset ovat niitä tyyppejä, joilla ei tosiaankaan ole rahaa hevoseen, mutta jotka silti muuttavat tallille asumaan ja haaveilevat joskus ostavansa ärtyisän tuntihevos-hoidokkinsa pois kuljeksimasta.
En oikein kuulunut kumpaankaan kategoriaan. Ymmärsin varsin nuorena, että oman hevosen hankkiminen on turmion tie, mitä tulee rahaan ja vastuuseen. Nykyäänhän hevosenomistajaksi joutuminen on pahin painajaiseni.
Siksi onkin täysin käsittämätöntä, että minulta meni kymmenen vuotta tajuta, ettei ratsastus ole millään muotoa minun juttuni. Ehkä tämä on tarina siitä, miten vaikea joskus on kuunnella omaa fiilistään ja tietää, mitä haluaa.
Loppukevennykseksi lista asioista, joiden perusteella tiedän nyt, etten to-del-la-kaan ole hevosihminen. Ehkä voin listallani auttaa muitakin pois heppa-helunoinnin ikeestä tai löytää kohtalotovereita.
1. Olen hevossokea. Joudun kauhun valtaan, jos minun pitää hakea hevonen tarhasta vikellystuntia varten. En nimittäin erota eri hevosia, varsinkaan jos ne ovat kaikki ruskeita. Minulla on kustakin hevosesta jokin avaintuntomerkki (Leevi: polkee kiertäen takajaloilla; Sony: iso pää; Aaro: huonokuntoinen häntä; Blondi (joka ei edes ole ruskea, eli pitäisi olla helppo tunnistaa): vaaleanpunaiset suojat etusissa), jonka perusteella pystyn yleensä veikkaamaan oikein, mutta en aina.
2. En erota oikeaa ja vasenta laukkaa. Oikeasti. En vain pysty muistamaan, kumpi on kumpi. Jos hevonen menee vastalaukkaa, katson korkeintaan, että menee vähän hassusti, jatketaan. Tämän takia en juoksuta muuta kuin pakon edessä. En nimittäin huomaa myöskään ontumista, ellei hevonen raahaa kipeää jalkaa perässään todella selvästi.
3. En välitä hevosten pussailemisesta. Minusta on mukavaa rapsuttaa ja silittää hevosia, mutta en halua viedä turpaani niiden kuolaturpien läheisyyteen. Ei kiitos.
4. En lässytä hevosille. Voin keskustella hevoselle ironiseen sävyyn, kuvitella, mitä se sanoisi tai kehua sitä, mutta kunnon hempeän kuolaavaan lässytykseen suhtaudun nihkeästi (hevosten suhteen siis, vauvat ovat enemmän ok). Vielä hevoselle lässyttämistäkin pahempaa on kuitenkin hevosaiheinen lässytys, jota muut ihmiset joutuvat kuuntelemaan (stoorit liittyen mamman kultamurumussukkalussukkaponipompeloiseen). Oikeasti, yök.
5. Mielestäni tallivaatteiden kuuluu olla vähän rumat ja vähintään kolmen vuoden takaista muotia (aikuisilla seitsemän vuoden takaista, kasvaville lapsille eivät mahdu niin vanhat päälle). Hevosjuttuihin liittyen merkit ovat minulle yhdentekeviä, eikä minulla ole minkäänasteista nahkafetissiä. Kingslandi tai Kiefferi, ihan sama. En tykkää leuhkojen ratsastusvaatteiden epäsporttisuudesta ja konservatiivisuudesta (ja ei, revityiltä farkuilta näyttävät strassikoristellut ratsastushousut eivät myöskään ole cool).
6. En koskaan pääse samalle aaltopituudelle oikeiden hevosihmisten kanssa. Koska hevosihmisten kanssa toimiminen on edellytys vikellyshommien jatkumiselle, olen laittanut kaikki vuorovaikutustaitoni peliin pitääkseni suhteet hyvinä joka suuntaan (vikellysblogosfääri voi taas vapaasti kuohahtaa tästä pyyteettömän rakkauden puutteesta ja laskelmoinnista (toim.huom. tuo oli ironiaa)). Vikellyksen yhteydessä olen törmännyt moneen ihanaan hevosihmiseen, kuten juoksuttajiimme, mutta siltikin tuntuu, etten koskaan todella saa kiinni siitä, mitä todellinen hevosihminen ajattelee ja mikä häntä motivoi. Kertokaa minulle, hevosihmiset?
Ah, tuntuipa hyvältä avautua kaikesta tästä.