Hauska harrastus

En jaksanut piirtää, joten yllä puolisoni näkemys vikellyksestä.

Minulla on hauska harrastus. Antakaas kun kerron.

Se on sellainen harrastus, jossa herätyskello soi lauantaiaamuna 5:55. Kerrasto, colleget, villasukat, reikäiset vanhat hanskat, jotain evästä mukaan. Autoon ja tallille. Tallilla tavaroiden kantamista, heinien laittoa, hevosen harjaamista. Koko seurue on vähän uninen, mutta kaikki työskentelevät ripeästi. 

Istutaan 2,5 tuntia autossa, koska on määrä olla paikassa x hevosten, vikeltäjien ja juoksuttajan kanssa lauanaiaamuna kello 10. Syödään eväitä ja keskustellaan vapaaohjelmista sekä Arttu Wiskarin Kuningaslohi-kappaleesta.

Kun ollaan perillä, minulla on kerrankin tilaisuus vain seurata vikellystä, kun muut valmentavat valmennettaviani. Sitä iloa kestää noin 45 minuuttia. Sitten tapahtuu seuraavaa: demonstroin maassa yhdelle valmennettavalle joukkueliikettä, jossa pieni vikeltäjä heilautetaan olalle. Äkillinen heilautus on jostain syystä juuri nyt liikaa kaikkeen tottuneelle joukkuehevosellemme, jonka selässä on vikeltäjä seisomassa takaperin. Hevonen säikähtää, vikeltäjä tippuu alas ja alkaa huutaa kipuaan. 

Kaikki keskeyttävät sen, mitä ovat tekemässä. Pudonnut vikeltäjä huutaa, että käsi on sijoiltaan, se pitää laittaa paikoilleen. Laitanko minä, kysyn minä ratkaisukeskeisenä, vaikka ole eläissäni nähnyt sijoiltaan mennyttä raajaa. ”Et, ambulanssi!” Fleecen päältä tosiaan tuntuu, kuin kyynärpäästä sojottaisi luita oudosti. Soitan hätänumeroon ja selitän, että meillä on valmennustilanteessa tyttö pudonnut hevosen selästä, ja käsi on ehkä sijoiltaan. ”Osuiko päähän? Oliko kypärä päässä ja pysyikö se päässä?” hätänumeroihminen kysyy. Totean päässäni, että nyt ei ole oikea hetki keskustella siitä, ettei vikellyksessä käytetä kypärää. ”Ei osunut päähän, vain käteen.”

Valmennus jatkuu niin, että minä istun tuskaansa itkevän vikeltäjän kanssa, silitän ja vakuuttelen, että hän on kisakaudella taas kunnossa. Laukkajoukkue tekee harjoituksia seisovalla hevosella, jotta ei satu mitään, jos ambulanssi tulee pillit päällä perille asti. 

Ensiapu- ja abmulanssimiehet ihmettelevät sitä, että olemme tulleet Tampereelta asti Kirkkonummelle valmentautumaan. ”Onko teillä koko viikonloppu?” Ei, vain 2,5 tuntia.

Tuppaudun mukaan sairaalaan siltä varalta, että loukkaantunut valmennettava tarvitsee minua. Tosin minua tarvitsisivat myös käyntihevonen, joka pitäisi ottaa trailerista ja verrytellä, ja vikeltäjät, joiden pitäisi esitellä vapaaohjelmaansa pukilla aluevalmentajalle, ja joilla nyt on tukenaan vain tavallistakin söhryisempi luonnos vapaaohjelmasta, jota he eivät ole koskaan tehneet. Tätä mietin sairaalassa, kun minun pitää istua käytävällä tyhjän panttina ilman tietoa siitä, mitä loukkaantuneelle valmennettavalleni tehdään, enkä uskalla käydä vessassa, pestä käsiä tai syödä eväitä siltä varalta, että kohta tulee jotain tietoa. 

Pian paikalle tulevat toinen valmennettava ja hänen äitinsä, joka on kuljettanut suurimman osan aluevalmennukseen. Muut vikeltäjät on laitettu muihin kyyteihin. Lääkäri sanoo, että loukkaantunut vikeltäjä ei pääse lähtemään alle tunnissa, mutta jäämme odottelemaan. 

Loukkaantunutta lääkitään, tentataan päävamman varalta ja kuvataan. Käsi on tosiaan sijoiltaan, ja se saadaan paikoilleen vasta toisella yrityksellä, sillä aikaa kun keskustelemme suomalaisten vikellysmenestyksestä kuluneella kaudella, jotta huomio olisi jossain muualla kuin väänneltävässä kädessä. 

Joka välissä odotellaan, joten minä, kuljettajaksi lähtenyt äiti ja hänen tyttärensä katsomme Tanssin superäidit ja Tähdet, tähdet odotushuoneen telkkarista. Venyttelemme, letitän vikeltäjän tukan joutessani. Kalanruotoletti, koska se on kaikkein hitain tehdä. Samaan aikaan traileria vetävässä autossa yksi vikeltäjistä saa yllättäen migreenin ja voi pahoin.

Seuraavan aamun treenien valmentajalla on nyt käsi kipsissä, joten täytyy suorittaa järjestelyjä. Minä ajattelen hauskaa harrastustani ja sitä, että seuraava aamu on kahteen viikkoon ainoa, jona saan nukkua pitkään ja nähdä puolisoani. Onneksi laukkajoukkueesta löytyy treeneille uusi vetäjä. Vitsailemme loukkaantuneen kanssa siitä, että voisihan juoksutusliinaa pitää hampaissakin.

5,5 tuntia kestäneen sairaalareissun jälkeen pääsemme lähtemään kohti Tamperetta. Minun pitäisi olla alle tunnin päästä Kangasalla vetämässä treenejä. Ajatus oli, että ehtisin pitkästä aikaa katsoa vikeltäjien vapaaohjelmia pukilla, ja sitten vikeltäisimme sillä hevosella, joka ei ollut mukana aluevalmennuksessa. Nyt näyttää siltä, että ehdin kyllä Kangasalle, mutta vasta sitten, kun treenejä on kulunut tunti ja 20 minuuttia. Onneksi juoksuttaja lupaa juoksuttaa hevosen minun puolestani saatuaan päivän ratsastustunnit ohjattua. 

Kun tulen tallille, ehdotan juoksuttajalle, että hän voi nyt mennä jatkamaan elämäänsä. ”Ei mulla ole elämää!” hän heläyttää ja jatkaa juoksutusta. Treenit onnistuvat hyvin. Koska käsipotilas ja migreenipotilas ovat poissa, loput ehtivät hyvin näyttää vapaaohjelmiaan ja harjoitella vaikeita kohtia. Sydämeni läikkyy ilosta kun näen, miten hienoja ohjelmia he ovat suunnitelleet ja miten kauniisti he improvisoivat valitsemaani musiikkiin. 

Treenien jälkeen hoidamme hevosen ja varusteet. Lähtiessämme viestittelen vielä juoksuttjan kanssa siitä, kuka sulkee tallin. Kiitän häntä pitkästä päivästä. ”Ei menny päivä ihan niinku piti, mut tulipahan tehtyä :D,” hän kirjoittaa. 

Kun ajan kotiin, olen surullinen loukkaantuneen puolesta mutta helpottunut siitä, että ei tullut pahempia vammoja. Olen onnellinen typerästä, aikaa vievästä, tunnevuoristoratoja aiheuttavasta, hauskasta harrastuksestani. Tunnen, että tekemisilläni on merkitys, ja se on aika arvokas tunne. 

Jos elämälläsi ei ole tarkoitusta, suosittelen vikellysharrastusta. Kyllä alkaa löytyä tekemistä ja tarkoitus.