Heippa, Alina

Saan sunnuntai-iltana kesken treenien viestin, että Tampereen-tallilla käytössämme ollut Alina-hevonen ei toukokuussa enää ehdi vikellykseen, koska sitä tarvitaan ratsastuskoulun tunneilla niin paljon.

Pikainen laskutoimitus: Huhtikuuta on jäljellä pari päivää, eikä vappuaattona vikelletä. Toukokuun jälkeen tulee kesäkuu, jolloin Alina muuttaa toiselle tallille (tosin lähistölle) ja Tampereen ratsastuskeskukseen tulee uusi talliyrittäjä. Se, miten vikellys jatkuu uuden yrittäjän aikana, on epäselvää.

Siispä totean, että nyt on viimeinen kerta, kun vikellämme Alinalla. Ottakaa ilo irti.

Alina on kiva hevonen: Vikellykseen pieni, mutta osaava ja paljon sietävä. Askellajit kaukana laadukkaista, mutta käsittämättömän tasaiset. Herkkä avuille ja aina halukas tarjoamaan sitä, mitä kulloinkin arvelee juoksuttajan seuraavaksi pyytävän.

Olen melko varma, että se oppi pysähtymään erityisen tehokkaasti kuullessaan sanan ”sivarit” (mikä siis tarkoittaa, että kohta säädetään sivuohjia ja vaihdetaan askellajia). Kuten Kangasalan Kaapo-ihanuutemme, myös Alina päätteli sivuohjien pituudesta askellajit ja yritti aloittaa niitä jo ennen pyyntöä. Se ei tosin juoksuttaessa aina ole hyvä juttu.

Alinalla oli toisinaan tapana riehua huvikseen sunnuntain treenien verkassa. Se on niin pieni, että sen sai kyllä pidettyä käsissä, vaikka se miten sekoili. Toisinaan, jos näin, että Alina aikoo lähteä riehumaan kylmiltään, aloitin verryttelyn lenkittämällä Alinaa kuin koiraa, eli hölkkäämällä sen rinnalla ympäri maneesia. Sillä on niin hidas ravi, että tällainen lenkkeily sujui mukavasti, vaikken kummoisessa juoksukunnossa olekaan.

Nyt meillä on tietysti yksi hevonen vähemmän, mutta edelleen ihan yhtä paljon innokkaita vikeltäjiä, joista moni haluaisi mennä hevosella vähintään kaksi ja mielellään viisi kertaa viikossa. No, huomenna kerron, kuinka saavutetaan zen hevosongelmien keskellä.