Kuinka huippuvikeltäjäksi tullaan, osa I: lajivalinnat
Helsingin Sanomat uutisoi tänään Huippu-urheilijan elämänkulku -tutkimuksesta, jonka merkittävin tulos näyttäisi olevan se, että urheilun tulisi olla 12-vuotiaaksi asti leikillistä ja hauskaa, eikä poissulkevia lajivalintoja saisi vaatia alle 12-vuotiailta. Tutkimuksen perusteella Hesarin jutussa todettiin myös, että huiput erottuvat joukosta eri ikävaiheissa, joten päätelmiä siitä, kenestä on huippu-urheilijaksi, ei pidä eikä voi tehdä kovin nuorena.
Peilaan tietysti näitä ajatuksia vikellykseen. Asiaa tulee mieleen aika paljon, joten yritän jatkaa huippu-urheiluteemaa myöhemmin ja käsitellä yhden näkökulman kerrallaan. Tänään siis lajivalinnoista. Tämä juttu on tosi pitkä, joten lopussa on tiivistetyt vinkit vikeltäjille.
Alle vartin viikkotreeni
Minulla valmennettavana on useampi 12 vuoden kieppeillä oleva urheilijanalku, ja osa heistä harjoittelee hyvinkin tosissaan ja tähtäimenään maajoukkue. Poissulkevia lajivalintoja tosin en ole keneltäkään vaatinut. Siinä ei vikellyksen näkökulmasta ole mitään järkeä.
Vikellyksen oikean kilpailusuorituksen harjoitusmäärät ovat häviävän pieniä. Jos ajatellaan laukkayksinvikeltäjää, jolla on ihanteelliset harjoitusolosuhteet (käytössä kolme hyvää laukkahevosta, kukin kahdesti viikossa, mutta treeneissä kuitenkin harjoittelee muutama muukin vikeltäjä), vikeltäjällä on mahdollisuus tehdä vapaaohjelmansa vasempaan kierrokseen laukassa ehkä kuudesti viikossa ja perusliikkeensä vasempaan kierrokseen ehkä kuudesti viikossa.
Eli todellisten, kokonaisten kilpailusuoritusten harjoitusaika on noin 12 minuuttia viikossa, jos olosuhteet ovat ihanteelliset. Harjoittelua hevosella ylipäätään on kuusi tuntia viikossa.
Vähän sama kuin jos huipputason tennispelaajalla olisi käytössään hyvä vastustaja 12 minuuttia viikossa ja ylipäätään kukaan syöttöjä tekevä avustaja ihan maksimissaan kuusi tuntia viikossa. Lopun aikaa hänen pitäisi harjoitella pallolla ja mailalla seinää vasten. Mailan mallia pitäisi vaihdella monta kertaa viikossa, ja välillä koko maila olisi poissa pelistä. Sitten pitäisi harjoitella tennistä pelkällä pallolla.
Ylivoimaiset voimistelijat
Kenelläkään Suomessa ei ole kuusia hevostreenejä viikossa, ainakaan hyvillä laukkahevosilla. Monella on talvella vain yhdet hevostreenit viikossa.
Tämän takia olisi valmentajalta tyhmin temppu ikinä vaatia urheilijoita lopettamaan muut harrastukset ja omistautumaan vikellykselle. Vikeltäjät, jotka harrastavat tai ovat pitkään harrastaneet voimistelullisia lajeja, ovat pääsääntöisesti käsittämättömän paljon edellä vikeltäjiä, jotka harrastavat vain vikellystä.
Itse asiassa käyntivikellyksessä kolmen viikottaisen voimistelutreenin ja yhden viikottaisen vikellystreenin kombinaatio on luultavasti tuloksellisempi kuin neljän viikottaisen vikellystreenin setti.
Muiden lajien tuoma hyöty vähenee hieman kun siirrytään laukkaan, mutta ei katoa.
Vikellyksessä voi tulla huippu-urheilijaksi, vaikka aloittaisi koko lajin vasta yläasteella. Se edellyttää voimistelutaustaa. Taitava voimistelija pääsee parissa vuodessa sille tasolle, jolle pääseminen on nollasta aloittaneelle vaatinut viiden tai useamman vuoden työn.
Myös muista kuin voimisteluun liittyvistä lajeista on hyötyä. Kaikesta liikunnasta on. Äärimmäinen kestävyysurheilu on lajina aika toisesta ääripäästä kuin vikellys, mutta kovaan harjoitteluun tottuneesta maratoonarista tulee nopeammin vikeltäjä kuin sohvaperunasta.
Oheislajit ja päälajit
Olisi kiva, jos lajien välinen yhteistyö olisi helppoa. Vikeltäjällä olisi vaikkapa viidet vikellysharjoitukset viikossa, ja lisäksi hän harjoittelisi voimistelua useamman kerran viikossa, kovatasoisessa ryhmässä ja vaativan valmentajan ohjaamana. Sitten olisi vielä sirkusta, taitoluistelua, cheerleadingia tai jotain muuta kivaa vikellystä tukevaa treeniä.
Todellisuudessa tällainen yhtälö ei helposti toteudu. Joukkuelajit vaativat sitoutumista. Treenimäärät ovat kaikissa lajeissa niin isoja, ettei yläasteikäinen voi mitenkään pelata sekä futista että lätkää (nuorimmille tiedoksi: 40 vuotta sitten pelattiin järjestään kesällä futista ja talvella lätkää).
Cheerleader ei voi jättää joka toisia treenejä väliin eikä voimistelija harjoitella kilparyhmässä kilpailematta. Monissa kaupungeissa lajivalikoima on suppea, ja esimerkiksi kunnollinen tanssillinen voimistelu, akrovoimistelu tai sirkus puuttuvat. Nuorelle urheilijalle on henkisesti raskasta tehdä joka viikonlopun kohdalla valintoja siitä, minkä lajin kisoihin tai peleihin osallistuu ja minkä lajin valmentajaa miellyttää.
Käytännössä nuori joutuu siis vikellyksenkin kohdalla jossain vaiheessa valitsemaan, onko kyse pää- vai oheislajista. Pitkään voi porskuttaa hallilla ja tallilla tasapuolisesti, mutta sitten joku päivä on molempien lajien kisat. Seuraa itkua, hampaiden kiristystä ja valinta.
Sillä taas voi olla vaikutuksia motivaatioon. Mutta se on jo toinen tarina. Ajattelin käsitellä huippuvikeltäjäksi tulemista useasta eri näkövinkkelistä (esimerkiksi ikä, perhe, harjoitusolosuhteet, motivaatio), ja jos teillä on jotain näkökulmia, joista haluaisitte kuulla, kertokaa se kommenteissa.
Koska tämä juttu oli pidempi kuin nälkävuosi, lopuksi tiivistelmä:
Kuinka tullaan huippuvikeltäjäksi, osa I: valitse lajisi
– Harrasta mahdollisimman paljon muutakin urheilua kuin vikellystä.
– Erityisen hyödyllisiä lajeja ovat esimerkiksi voimistelun eri alalajit, akrobatiaan keskittyvä sirkus, tanssi, cheerleading ja taitoluistelu.
– Ratsastuksesta on hyötyä, mutta ei niin paljon kuin yleensä kuvitellaan.
– Kerro valmentajille, että harrastat useampaa eri lajia, jotka tukevat toisiaan. Neuvottele ja sumpli, jotta saat eri lajien harjoitukset sopimaan samaan viikkoon.
– Pidättäydy kaikkien lajien harjoittelusta sairaana ja vammaa pahentavasta harjoittelusta loukkaantuneena.