Kun täti maajoukkueessa oli
Juttelin tänään vanhan joukkuekaverini Paulan kanssa. Totesimme, että paljon on tapahtunut suomalaiselle vikellykselle sitten meidän aikojemme. Minä olen kilpaillut vikellyksessä vuosina 2002 ja 2004–2011, Paula vähän pidempään.
Maajoukkueessa olin vuosina 2006–2011. Tässä kohtaa on hyvä tarkentaa, että maajoukkue oli silloin vähän eri juttu.
Maajoukkue tarkoitti sitä, että kävi Pohjoismiden mestaruuskisoissa. Niitä varten sai Ratsastajainliitolta (ajan tyylin mukaisesti) pussittavan college-asun ja urheilukassin. Tamineissa luki kyllä Equestrian Team Finland, kuten nykyäänkin.
Maajoukkueeseen ei haettu eikä järjestetty karsintaa. Jos oli joku koni ja porukka, joiden kanssa mennä ulkomaille, sitten oli maajoukkueessa.
Maajoukkuevalmennusta saati leirejä ei ollut. Emme osanneet sellaista kaivatakaan.
Oheisharjoittelusta alettiin puhua kunnolla 2010-luvulle siirryttäessä. Minä ja Paula jumppasimme kotona, kävimme paikallisella kuntosalilla bodybalancessa ja juoksimme vähän intervallilenkkiä. Oheislajeista en muista koskaan mainittaneen.
Kun menimme Paulan kanssa ekan kerran yksinvikeltäjinä Pohjoismaiden mestaruuksiin, kukaan ei osannut kertoa meille etukäteen, että junioreille ja senioreille olisi eri luokat. Minä, silloin 16 vuotta, tein hiki päässä teknistä ohjelmaa, koska kilpailin senioreissa.
Vuonna 2006 tai 2007 laitoimme ensimmäisen kerran päähämme paljettinauhat. Se oli silloin uusinta uutta. Sitä ennen Suomessa käytettiin vain lettinauhoja.
Ruotsalaisella Laholmin joukkueella tosin oli jo muistaakseni vuonna 2008 nutturavalkit. En ollut koskaan nähnyt valkkia, joten en voinut käsittää, miten nutturasta saisi niin sileän. Enkä tosiaan arvannut, että vuonna 2015 nutturavalkit kuuluisivat Suomessakin joka tytön kampaustarvikkeisiin.
Kun teetimme Paulan kanssa ensimmäiset yksinvikellyspukumme jossakin vuoden 2007 tai 2008 tienoilla, Paula otti vielä kaksiosaisen mallin. Aiemmin kaikki puvut olivat nimittäin sellaisia.
Ensimmäisen kerran näin Suomessa mekkopuvun unkarilaisen Krisztina Bencen yllä. Bence oli Suomessa vaihdossa ja kisasi Karjaalla. Silloin taidettiin olla jo 2010-luvulla.
Suomessa oli maksimissaan kolmet kisat vuodessa. Eräänä vuonna Oulussa – se oli ehkä 2006 tai 2007 – kilpaili vain viisi hevosta. Niistä kolme oli AG-tallin.
Suomessa oli pitkään vain kaksi tuomaria. Vikeltäjiä ei ollut kovin paljon enempää. Käytännössä A-tason yksinvikellysluokan voittaja oli aina minä tai Paula. Kun aloitimme, B-tasoa ei tainnut edes olla.
Eroavaisuuksista huolimatta yksi on pysynyt: se sama rakkaus lajiin, joka meitä ajoi eteenpäin, ajaa nykyisiäkin vikeltäjiä.