Akrojoogassa opittua
Kuukausi tai pari sitten sain sattumalta tietää Tampereella järjestetystä akrojoogaworkshopista (eri kiva finglish-yhdyssanahirviö muuten). Mikä onnekas sattuma.
Kun itse vielä vikelsin, meillä oli aina talvisin akrobatiaa kerran viikossa. Tykkäsin siitä kauheasti, ja kaikkein parasta oli pariakrobatia.
En vuosiin ollut päässyt tekemään pariakroa, kunnes kävin workshopissa ja liityin Facebookissa AcroYoga Tampere -ryhmään, jossa sovitaan ilmaisia, vapaita, ohjaajattomia treenejä Sorsapuistoon ja Nääshalliin. Olen käynyt muutaman kerran, kun olen töiltäni ehtinyt.
Akrojooga on aivan mahtavaa. Tykkään siitä ainakin tällä hetkellä ihan hulluna. Olen käsittämättömän onnekas, kun saan asua kaupungissa, josta paljastauu päivä päivältä enemmän kaikkea hauskaa tekemistä. Toki muuallakin sijaitsevat akron ystävät voivat ottaa ohjat omiin käsiinsä ja perustaa omaan kaupunkiinsa akrojoogaporukan.
Akrojoogassa siis käytännössä yksi ihminen makaa selällään ja pallottelee toista ihmistä käsiensä ja jalkojensa varassa. Laji tuo mieleeni lapsena Espan puistossa näkemäni naisen, joka selällään maaten pyöritteli kissoja jalkojensa päällä. Kuulostaa sekolta, ehkä olikin.
Akrojooga on ollut hyvin opettavaista. Ensimmäinen opetus oli se, että itsensä kokoista, aikuista paria ei heitelläkään ihan samalla tavalla kuin lapsia tai pienikokoisia joukkuekavereita (terveisiä vaan Paulalle). Pienikokoisen parin ei tarvitse ymmärtää, mitä liikkeessä tapahtuu. Minä voin tehdä työt, ja lapsiparka vain pyörii kyydissä.
Aikuinen, aikuisen kokoinen ja parhaassa tapauksessa vielä minulle vieras pari on vaativampi: ei luota eikä uskalla samalla tavalla. Jos kehonhallintaa puuttuu tai yhteistä kieltä ei löydy, sen huomaa. Tekniikan ja ajoituksen on oltava kunnossa molemmilla. Painopisteen paikalla on väliä.
Toinen opetus on, että hitaus on joskus hyväksi. Toistaiseksi olen tehnyt liikkeitä eniten erään valmennettavani kanssa. Meidät erottaa muista vasta-alkajista siitä, että yritämme vaikeita liikkeitä heti ja periaatteella ”vauhti korjaa virheet”. Jos homma ei onnistu, kokeilemme uudestaan. Valmennettava sinkoilee pitkin nurmea. Mustelmat, hiertymät ja keveä verenmaku eivät haittaa, kunhan voimme edetä jatkuvasti uusiin liikkeisiin.
Muut aloittelijat fiilistelevät ja hengittelevät. Jos joku liike sujuu kohtalaisesti, sitä hiotaan. Jos joku liike ei suju, analysoidaan, mikä meni pieleen. Ja tässä on se viisaus, jonka haluaisin ottaa vikellyskäyttöön.
Vikellyksessä on niin vähän varsinaista lajitreeniä, että laukkaavan hevosen selässä ei ole varaa arkailla ja jäädä miettimään. Yhtäkään joukkueohjelmaa ei koskaan nähtäisi kisoissa, jos liikkeitä harjoiteltaisiin vain silloin kun kaikilla osapuolilla on hyvä ja turvallinen fiilis ja painopiste on keskellä hevosta. Valitettavasti.
(Itse asiassa yleisempi toimintatapa on, että liikkeitä ei harjoitella juuri ollenkaan vaan ne riipaistaan adrenaliinihöyryllä ja hulluudella kisoissa. Silloin ei ainakaan ole turvallinen fiilis ja painopiste keskellä.)
Tämän takia nopeus ja rohkeus ovat valttia vikellyksessä, ja tämän takia aiheutamme valmennettavan kanssa vaaratilanteita myös akrojoogatreeneissä.
Akrojoogasta kannattaisi kuitenkin poimia vikellykseen liikkeiden analysointi. Eli ihan tosissaan miettiä selästä tulon jälkeen, että miksi liike ei onnistunut tai miksi se onnistui. Missä painopiste oli? Mikä oli vaikeaa? Mikä saatiin toimimaan? Miksi? Mitä uutta voitaisiin kokeilla?
Pukilla ja maassa liikkeitä voi hinkata toivoen, että ne vain loksahtaisivat kohdilleen. Hevosella taas ei pitäisi olla varaa siihen, että sähelletään päämäärättömästi ja pahimmassa tapauksessa aiheutetaan turhaan epämukavuutta hevoselle. Liikkeiden analysointi ei ole syyttelyä vaan keino parantaa suorituksia entistä nopeammin.