Hienointa vikellyksessä

Pari poimintaa loppumattomalta listalta:

Laukkaavan hevosen selässä seisominen. Käsittämätöntä, käsittämättömän hienoa touhua. Teille, jotka ette ole siellä olleet: siellä oikeasti tuulee. 

Onnistumisen ilo. Valmennettavien ilme, eleet, onnen hypähdykset pelottavan liikkeen onnistumisen jälkeen. Onnesta hyppivä Nicolas Andreani livenä ja Youtube-videolla. Omat vanhat onnistumiset. Tuomaripöydästä nähty entisen kilpakumppanin peittelemätön ilon ilme, kun vaikea liike menee kunnialla kisoissa. Sellaista ilmettä ei voi feikata.

Performanssi. Se, kun joku on niin taitava tulkitsemaan musiikkia, että kaikki seisahtuvat kesken treenien katsomaan, vaikka ollaan vasta pukilla.

Täydelliset hetket. Kun menin ensimmäisiin EM-kisoihini, minua neuvottiin valitsemaan joku helppo liike, jossa voisin areenallakin pysähtyä nauttimaan. Se oli hyvä neuvo. Muisto siitä fiiliksestä säilyy vuosia: täällä ollaan, näin älyttömän pitkälle olen päässyt. 

Kauneus. Puvut, strassit, meikit, letit, hiuskoristeet, irtoripset, kimalteet, tarkasti maalatut tossut. Liikkeiden linjat ja laukan poljento.

Periksiantamattomuus. Valmennettavan uhmakas katse, joka nousee kohti uutta yritystä. Joukkuekaverin hiljainen läsnäolo siinä hetkessä, jossa hevonen ei pääsekään läpi eläinlääkärin tarkastusta. Vikeltäminen ilman valmennusta, ilman hevosta, ilman maneesia tai ilman mitään näistä. 

Ystävyys. Sanoin kerran miehelle, että jos homman haluaisi hoitaa näyttävästi, minua voisi oikeastaan kosia Lahden kisojen palkintojenjaossa. Siellä on joka tapauksessa niin paljon minulle rakkaita ihmisiä. Olen kyllä ihan tyytyväinen, että kosinta ei mennyt niin, mutta joka tapauksessa: kilpaurheilu on ilon ja pettymyksen suhteen niin äärimmäistä, että sen yhdistämiä on vaikea erottaa.