Kokonaisvaltaisesta valmennuksesta

Olen tänään istuskellut kalenteri auki ja pohtinut vuoden kisoja, valmennuksia ja muita menoja. Osalla tytöistä on toivottavasti kesällä ja syksyllä edessään ekat arvokisat ja ekat CVI-kisat. Se tuntuu hurjalta, vaikkei ole yhtään liioittelua valmennettavieni taitoihin nähden. Olen valmentanut runsaat neljä vuotta, ja moni edistyneimmistä tytöistä on ollut mukana vasta kaksi tai kolme vuotta. Silti olemme jo näin pitkällä.

Asioiden etenemisen uskomaton vauhti sai minut ajattelemaan valmentajan työtä ja roolia. Kun aloitin valmennuksen auttaakseni toista vikeltäjää, en muista hetken vertaa ajatlleeni, mihin tallille meneminen voi johtaa. Se, että tekisin valmennuksesta itselleni merkittävän sivutyön (merkittävä tarkoittaa tässä enemmänkin työn kuin rahan määrää) ja että lähettelisin muutaman vuoden kuluttua valmennettaviani pitkin ulkomaita edustamaan, kävi mielessä ehkä yhtä paljon kuin 9-vuotiaana lajia aloitellessani kävi mielessä se, että minusta tulisi maajoukkueurheilija. Pidän itseäni suunnitelmallisena ihmisenä, mutta en taida olla kummoinenkaan ennustajaeukko.

Valmennettavien menestyksen seuraaminen on yhtäältä palkinto (ennen kaikkea vikeltäjien itsensä tekemästä, mutta myös minun) tekemästäni työstä. Toisaalta menestys lisää paineita valmentajalle. Olen pitänyt periaatteenani sitä, että ne vikeltäjät, jotka ovat valmiita antamaan lajille ja harjoittelulle eniten, saavat minulta eniten. Tähän mennessä periaate on tarkoittanut sitä, että minun ei tarvitse suunnitella vapaaohjelmaa tai tehdä oheisharjoitusohjeita vikeltäjille, joilla ei ole motivaatiota kilpailla vapaaohjelmallaan tai noudattaa harjoitteluohjeita. Nyt pitää miettiä, mitä periaatteeni merkitsee, kun joku on valmis antamaan tälle lajille kaiken. Mitä minä olen valmis tekemään?

Viime vuoden alkupuolella järjestetyssä valmentajatapaamisessa puhuttiin kokonaisvaltaisesta valmentamisesta. Minusta aihe oli ja on aika vaikea. Tavallaan olen, jos en nyt kokonaisvaltainen, niin ainakin monipuolinen: Huolehdin lajiharjoittelun lisäksi oheistreenien suunnittelusta ja psyykkisestä valmennuksesta, kampaan, meikkaan ja teen koreografiat. Matkoilla joskus ruokinkin. Kysyn treeneissä kuulumisia, ainakin toisinaan. Silti en ole lähelläkään kokonaisvaltaisen valmentajan ihannetta, johon päästäkseen pitäisi osata fysiikkavalmennuksen salat, ymmärtää herkkyyskaudet ja anatomia, tietää poika- ja tyttöystävät, kuulustella matikanläksyt ja hakea kotoa treeneihin. 

Oikeastaan epäilen koko kokonaisvaltaisen valmentamisen ideaa tässä tilanteessa (= valmentaessani työn ja opintojen ohessa kouluikäisiä, joista osa pyrkii huippu-urheilijoiksi ja osa tekee jotain aivan muuta). Syitä on muutama:

1. Rahalla saa ja hevosella pääsee
Tämä on yksi suosikkisanonnoistani, ja kaikista maailman asioista se tuntuu sopivan vikellykseen parhaiten. Nimittäin minähän voin ryhtyä hakemaan teitä kotoa, kuulustelemaan läksyjä, kellottamaan oheisia ja istumaan selkänne päällä kun venyttelette, soitelkaa vaan pikimmiten – siis jos teillä on rahaa maksaa siitä. Kyllä tässäkin maassa kokonaisvaltaisia valmentajia, treeniryhmiä ja oheisharjoituksia riittää, kun vain etsii ne ja maksaa niistä. Voisin ihan mielelläni tehdä yhteistyötä vaikkapa voimistelu-, baletti- ja ravintovalmentajan sekä psykologin kanssa ja skypettää valmennettavalleni joka ilta antaakseni ohjeita ja jutellakseni vikellyksestä ja elämästä, jos jollakin olisi rahaa kustantaa tällainen setti. Niin kauan kuin saan tuntipalkkaa vain valmennustunneista ja valmennettavat tuntuvat olevan tyytyväisiä, jatketaan tällä köyhän miehen menetelmällä. 

2. Urheilijan täytyy tehdä työ itse
Valmentajasta on parhaassa tapauksessa paljon iloa ja hyötyä, mutta valmentaja ei voi punnertaa vikeltäjän puolesta. Tai voi, mutta siinä kasvavat vain valmentajan lihakset. Monessa muussakin asiassa, esimerkiksi vapaaohjelmamusiikin valinnassa, lenkillä käymisessä ja seisonnan opettelussa, on vähän sama juttu. Jos haluaa aloittaa tavoitteellisen oheisharjoittelun, kannattaa aloittaa se lenkkipolulta tai kuntosalilta eikä soittamalla valmentajalle, että tee oheisharjoittelusuunnitelma.

3. Valmentaja ei ole joka alan asiantuntija
Hyvää fysiikkavalmennusta saa joltakulta, jolla on kokemusta ja koulutusta juuri fysiikkavalmennukseen liittyen, ei niinkään vikellysvalmentajalta, joka on kuullut seminaarissa ekaa kertaa sanan fysiikkavalmennus. Voin minäkin katsoa Youtubesta, miten tehdään balettipiruetti ja opettaa sitten vikeltäjiä, mutta parempi lopputulos tulee, jos vikeltäjät menevät balettitunnille oikean tanssinopettajan ohjaukseen. Taitojen lisäksi eri valmentajilla ja eri alojen ihmisillä on tarjota erilaisia näkökulmia. 

4. On muita asioita, jotka on tehtävä ensin
Valmennuksen tueksi ja avuksi voi keksiä kaikenlaista pientä hauskaa. Olosuhteita voi parantaa, varusteita voi parantaa, valmennusaikoja voi parantaa, hevosia voi parantaa… Minä olen kuitenkin tässä asiassa (kuten monissa muissakin) vähän vanhanaikainen tiukkis, ja haluan tehdä toimenpiteet tietyssä järjestyksessä. Esimerkiksi: Ennen kuin ryhdytään parantamaan äänentoistoa hevostreeniolosuhteissa, pitää olla joku musiikki. Ennen kuin tarvitaan musiikkia hevostreeneihin, pitää osata vikeltää sen verran, että voi tulkita musiikkia hevosen selässä. Ennen kuin opetellaan musiikin tulkintaa hevosen selässä, opetellaan vapaaohjelman liikkeet hevosella. Ennen, kuin opetellaan vapaaohjelman liikkeet hevosella… No, tiedätte, että siinä on aika monta asiaa tehtävänä ensin. Tällä tarkoitan sitä, että kokonaisvaltaisen valmennuksen aika on sitten, kun valmennettavat osaavat hyödyntää kokonaisvaltaisuuden, eli heillä on jo paljon taitoja hallussa ja motivaatio kunnossa. 

Tämän valitusvirren lopuksi haluan sanoa, että olen totta kai kokonaisvaltaisen valmentautumisen kannalla. Motivoituneen vikeltäjän kannattaa tietysti kehittää itseään kaikilla osa-alueilla ja erilaisten ammattilaisten ohjauksessa. Se on eri asia kuin se, että yhden valmentajan oletetaan olevan joka alan asiantuntija ja lisäksi valmennuspäällikkö. 

Mitä mieltä te olette?