Kuinka kestää hevosongelmat
Valmennettavillani on läppä siitä, että jos joku on oikein rauhallinen ja tyyni, hän on vuoristomunkki.
Nyt kerron, miten minusta tuli hevosongelmien vuoristomunkki.
Ensin muutamia perusasioita hevosurheilusta:
Hevosten aivoituksia on mahdoton täysin ymmärtää.
Kuten ihmislapset, hevoset riehuvat ja nujakoivat ulkoillessaan ja saavat turhia vammoja.
Hevosille tulee lihasjumeja, kuten meille ihmisillekin.
Hevoset loukkaantuvat ja vammautuvat. Niillä on sidekudosvammoja, lihasrevähdyksiä, hammasongelmia, ahtaumia, irtopaloja, virheasentoja… Niillä on vikaa jaloissa, selässä ja päässä.
Hevoset saavat päähänsä inhota vikellystä ja/tai vikellysvarusteita. Kielimuurin takia ei selviä, mistä kiikastaa.
Hevosilla ratsastavat myös huonot ratsastajat ja vikeltävät myös huonot vikeltäjät.
Ratsastuskouluissa ei välttämättä ole aikaa puuttua hevosten ongelmiin ajoissa. Yksityisillä hevosenomistajilla ei välttämättä ole ymmärrystä puuttua hevosten ongelmiin ajoissa.
Hevoset kuolevat, ja niitä lopetetaan.
Joskus hevosen vikellysura ja muu työ esimerkiksi estekisahevosena tai tuntipollena on liian raskas yhdistelmä.
Hevoset sikailevat pienenkin tilaisuuden tullen. Ja ovat samalla niin miellyttämisenhaluisia, etteivät näytä mitään, vaikka kärsisivät.
Hevosia myydään, ostetaan, vaihdetaan ja siirretään.
Hevoset eläköityvät.
Hevosilla on hyviä ja huonoja päiviä, ja niitä päiviä, joista ei kerta kaikkiaan ota selvää.
Hevoset ovat ehkä väärinymmärrettyjä, ehkä viekkaita. Ja aina ihmisten armoilla.
Tähän listaan ei nyt mahdu niitä hevosurheiluun liittyviä hankaluuksia, jotka hevosihmiset aiheuttavat ihan itse.
Kaikki tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että hevosia niin sanotusti menee alta. Usein, ja useimmiten yllättäen. Nähdäkseni ainoa tapa selvitä tästä muuttujasta on hyväksyä se.
Kuten muillakin maailman hankaluuksilla, myös hevosongelmilla on nimittäin tapana järjestyä. Tai siis ei vai ole tapana järjestyä, vaan ne järjestyvät, aina.
Siksi helpointa ja kaikkien kannalta miellyttävintä on tehdä voitavansa ongelmien selvittämiseksi, ja sitten odottaa vuoristomunkin tyyneydellä.
Minulta tyyneyden saavuttaminen vei vuosia. Aika monta kyyneltä on tullut vuodatettua hevosten tai niiden puutteen takia, ja aika monta tarinaa ovat saaneet läheiset kuunnella.
– Mä vaikka rupean teille koniksi sinne, hevosasioista autuaan tietämätön lapsuudenystävä kerran lohdutti, kun EM-kisoihin ei meinannut löytyä hevosta.
Lopulta tulin siihen tulokseen, että hevosia tulee ja hevosia menee. Kun olimme viime keväänä kokonaan vailla vikellyshevosta, olin varma, että ennemmin tai myöhemmin sopiva polle löytyy.
Ja niin kävi. Ensin ilmaantui kaksi kivaa hevosta Tampereen-tallille. Toinen oli vasta-alkaja, toinen osasi jo vikellyshommat.
Vähän myöhemmin sain kesken työpäivän soiton, jonka sisältö oli kutakuinkin se, että Suomen lupaavin vikellyshevonen oli muuttanut lähelle meitä, ja että uusi omistaja kuulemma toivoisi, että tulisimme vikeltämään sillä.
Omistaja otti oma-aloitteisesti puheeksi sen, että voisimme viedä lupaavaa vikellyshevosta myös kisoihin, olihan toimintamme tavoitteellista kilpaurheilua. Kuuntelin juttua suu auki ja tuijotin työpaikan roskista katse tyhjänä.
Näin löysimme Kaapon – tai Kaapo meidät.
Samalla ne vikeltäjät, jotka olivat aiemmin työskennelleet Kaapon kanssa, menettivät sen. Nyt silläkin porukalla on onneksi uusi, ihana hevonen kierroksessa.
Kaikki järjestyy.