Useimmiten harrastuksen lopettamisesta ei tarvitse erityisesti selvitä. Sen kun jatkaa elämäänsä ilman treenejä. Mutta jos on rakentanut melkein koko olemisensa ja elämänsä harrastukselle, homma on vaikeampi.

Minun tarinani on tällainen:

Aikanaan olin joukkueeni kuopus ja näin, kuinka vikeltäjä toisensa jälkeen kirjoitti ylioppilaaksi, muutti pois ja lopetti vikellyksen. Joka kevät oli jonkun ylioppilasjuhlat. Tiesin jo varhain, mitä oli tulossa.

Olen aina pitänyt opiskelusta, joten oli selvää, että hakisin yliopistoon heti lukiosta päästyäni. Olin äärimmäisen motivoitunut pääsemään unelmieni opiskelupaikkaan Tampereelle, vaikka muutto pois vikellyksen ja poikaystävän läheltä hirvitti. Opiskelupaikka ja halu lukea painoivat enemmän kuin mahdollisuus venyttää vikellysuraa, jonka tiesin päättyvän ennen pitkää.

Vikellyksen lopettaminen oli silti yksi kamalimpia asioita, joita olen tehnyt – tai joita minulle on tapahtunut. Lopettaminen oli tietysti valinta, mutta olosuhteiden paine oli melkoinen.

Jatkaakseni minun olisi pitänyt tulla joka viikonloppu takaisin kotipaikkakunnalleni treenaamaan ja käyttää illat opiskelurientojen sijaan harjoitteluun. Kaikki vähäiset rahat olisi pitänyt käyttää vikellykseen ja sen vaatimaan matkustamiseen. Silti olisin ollut yksin ja kehittynyt hitaammin kuin vikellystallin lähellä asuvat treenaajat.

Olen aina ollut hyvin kilpailunhaluinen, joten harrastuksen jatkaminen millään muulla tavalla kuin maailman huipulle pyrkien ei ollut minulle vaihtoehto. En ollut halukas jatkamaan vikellystä ilman entisenlaista menestymisen mahdollisuutta. Ihmisten lohduttelut siitä, että voin yhä jatkaa jollakin tavalla, suututtivat. 

Minulla oli myös sellainen tunne, että ideani olivat loppu. Uuden vapaaohjelman suunnittelu ei innostanut. Myöhemmin ajatellen en ole ihan varma, oliko kyse todella ideoiden ja motivaation loppumisesta vai yrityksestä suojella itseä lopettamisen tuomalta surulta.

Viimeiset kisani olivat Pohjoismaiden mestaruudet Tanskassa myöhään syksyllä 2011. Olin jo muuttanut Tampereelle ja harjoitellut sieltä käsin. Kisoihin lähteminen jännitti erityisesti, koska en ollut varma, miten ikinä voisin selvitä suorituksestani tietäen, että se on viimeinen. 

Kisareissu oli päällisin puolin ihan tavallinen. Sijoitusta en muista, enkä sitä, miten suoritukseni kulkivat. Viimeisen vapaaohjelman jälkeen itkin jo areenalla ja sitten siirryin katsomoon vollottamaan loppupäiväksi. Yritin myös kiitellä valmentajaani minkä nyyhkytykseltäni pystyin. 

Ehdin viettää vikellyksetöntä elämää ehkä kuukauden, kunnes aloitin valmennuksen. Se ei ollut minun ideani: minullahan oli surutyö kesken. Valmentajaksi ryhtyminen on toinen tarina, jonka kerron joskus toiste. 

Hyvin pitkään kaikki vikellykseen liittyvä suretti ja itketti minua. Itkin lenkkeillessäni ja kuunnellessani vikellykseen liittyvää musiikkia. Itkin öisin opiskelijabileistä kotiin pyöräillessäni. Itkin, kun pääsin istumaan laukkaavan hevosen selässä. Itkin yliopiston kuntosalin venyttelytunnilla. Itkin viimeiseksi illalla sängyssä ja kaikkina muina hetkinä, joina tulin ajatelleeksi vikellystä.

Vollottaminen jatkuu edelleen: tämänkään tekstin kirjoittamisesta en selvinnyt kuivin silmin. Tilanne on kuitenkin parantunut huomattavasti. 

Lopuksi haluan kertoa niistä asioista, jotka auttoivat minua selviytymään rakkaan harrastuksen lopettamisesta:

1. Ajatus siitä, että vikellykseen liittyvät muistot ja ystävät säilyvät minulla ikuisesti.

2. Valmentamisen aloittaminen ja lajin pariin palaaminen. Olin käsittämättömän tyhmä kuvitellessani, että voisin elää kokonaan ilman vikellystä.

3. Uusi opiskelupaikka ja elämänvaihe kaikkine uusine, kivoine asioineen ja ihmisineen. Oli ihmeellistä ja hienoa, kun kuukauden tai parin ajan treeniaikataulut eivät rajoittaneet kaikkea elämääni.

4. Läheisten tuki.

5. Sen hyväksyminen, että uutta yhtä hienoa harrastusta ei tule. Toisaalta muun liikunnan harrastaminen ja uusien lajien kokeileminen ovat antaneet virtaa ja saaneet huomaamaan, että liikkuvuuden, voiman ja lajitaitojen eteen tekemäni työ ei ole mennyt hukkaan tai edes kadonnut mihinkään.

6. Sen tajuaminen, ettei vikeltäjän identiteetistä tarvitse tai voi täysin luopua, vaikka lopettaisi kilpaurheilu-uran.

7. Ajan kuluminen.