Yläasteiässä teki tiukkaa marssia lähi-Siwalle kyytiä odottamaan tallivaatteissa. Jokuhan saattoi nähdä, vaikka oltiinkin paljon Tamperetta pienemmässä kaupungissa eikä sielläkään keskustassa. 

Tunsin, että kouluun pukemani mekot, hameet, huulipunat ja korkokengät olivat vähän huijausta, jos kerran saatoin esiintyä myös hevosensonnalta löyhkäävänä tuulipukuhirviönä. Luin typeriä lehtijuttuja ja opaskirjoja naisista, jotka eivät vie roskia ilman huulipunaa. 

Sittemmin olen ymmärtänyt, että huulipunissaan roskia vievät naiset eivät ilmeisesti harrasta urheilua. Heidän menetyksensä. Surullisenkuuluisaa sitaattia mukaillakseni voisin sanoa, että no lipstick looks as good as vaulting feels. 

Vaikka en enää häpeä tallinhajua, kuraroiskeita ja rumia vaatteita juurikaan, olen yrittänyt pitää jonkinlaista tolkkua julkisella paikalla pukeutumisessa, myös treeneihin mennessä. Vaihtelevalla menestyksellä tietenkin.

Lopulta jäljellä on ollut vain yksi sääntö: julkiselle paikalle voi mennä treenitrikoissa kahdessa tapauksessa: 1) treenitrikoot ovat tavallisesta kaupasta ostetut urheiluhousut, jotka muutenkin ovat nykyään muodissa tai 2) treenitrikoot ovat kyllä Piruetista ja kiiltävät, mutta mustat. 

Viikonloppuna kuitenkin ylitin tämän rajan ja menin ulos näissä:

En näköjään enää välitä.