Lomalla nyt, otsikoin edellisen postauksen. Vähänpä tiesin. Päätimme samana iltana laittaa uusiksi koko vikellystoimintamme (noin 23 treenaajaa + nyt aloittaa viitisen uutta, 6 hevosta, pian 8 valmennus/juoksutushenkilökunnan jäsentä, 2 tallia, 2 ratsastuskouluyritystä, 1 ratsastusseura, 9 viikoittaista treeniä) ryhmäjaot ja maksusysteemi. Minua itketti ajatuskin koko kuviosta. Sitten menin kotiin, laitoin teetä, istuin takapuolelleni ja aloitin hommat (koska niin minä vietän perjantai-iltaa). 

Nyt muutostyö on tehty ja kuviot ovat kutakuinkin selvillä. Ja nyt minä todella olen lomalla. Mitä nyt yhdet häät täytyy järkätä, vähän vihkivalaa vielä kirjoittaa ja pöytäkarttaa askarrella ja sen sellaista. Mutta kun on puljannut kaiken tämän vikellyssäädön kanssa niin paljon kuin minä olen, niin eivätpä yhdet häät paljon stressaa. Päin vastoin: ajatus siitä, että odotettavissa on ihan pian jotain niin puhtaasti ja kirkkaasti ihanaa kuin naimisiinmeno, on saanut jaksamaan viime aikojen vikellyssekoilut. 

Olen istunut aamusta iltaan koneella eilen ja tänään ja laittanut kaikkea valmiiksi lomallelähtöäni varten. Tai no, olen toki parit treenit vetänyt myös ja yhden näytöksen tässä. 

Nyt kaikki on laitettu. Kaikki säätö ja tauhka tuntuu pikkuhiljaa menevän omaan laatikkoonsa, joka avataan taas syyskuussa. Kaikille mahdollisille ihmisille on ilmoitettu, että olen lomalla. Sydänalassa vielä vähän tykyttää, että onko kaikki varmasti hoidettu vai heräänkö häitä edeltävänä yönä johonkin vikellyspainajaiseen (en ihmettelisi tipan tippaa). Päässä sen sijaan liikkuu pelkkiä okapalloja. Tyhjyys. En oikein osaa olla. 

(Tässä välissä tapahtuu seuraavaa: Istun pari minuuttia suu auki ja tuijotin tyhjällä katseella vuoroin eteisen lattiaa ja keittiönkaapin kahvaa. Yritän koota ajatuksia. Alan puuskuttaa kevyesti ja itkeä. Tuntuu kuin pääsisin pintaan veden alta.)

Loppukevennyksenä kerrottakoon, että viimeisten lomaa edeltävien treenien kunniaksi pidimme tänään erikoiskivat treenit (syksyjoulut, kuten eräs epäsäännöllisiin pikkujouluaikoihimme tottunut vikeltäjä niitä nimitti). Vikeltäjät yllättivät minut pikku kunniakujalla ja tarjouksella, että minäkin saan vikeltää, vaikka meitä oli treeneissä taas noin 37 ja hevosaika siis kortilla. Hyvinhän he minut tuntevat, ilahduin tarjouksesta ikihyviksi ja halusin heti kokeilla laukassa kaikkea villiä.

Positiivista on, että muistan ja osaan hämmentävän hyvin kaikenlaisia vanhoja juttuja: vanhan teknisen sivuttain pystyspagaatin, sivuttainseisonnan, kaulaprinssin, rullaselkäänhypyn… Ja tekemisen nautinto on jotain ihan muuta kuin viimeisinä vikellysvuosinani. Silloin oli hirveä itseasetettu paine onnistua. Nyt on paljon enemmän itsevarmuutta, superkannustava yleisö ja yksinkertainen, puhdas tekemisen ilo. 

Negatiivista on, että osaamieni liikkeiden lisäksi minun piti tietysti heti mennä tekemään niitä, joita en osaa. Sitten tulin aika kovaa alas takaperin pystyspagaatista, ja nyt on vähän kantapää kipeä. Toivottavasti ihanissa hääkengissäni asteleminen ei tuota ongelmia. Jälkikäteen tuli mieleen, että ihan häiden allahan ei yleensä harrasteta mitään extreme-lajeja. Oli jo myöhäistä.

Toisaalta: eikö naimisiinmenossa ole kyse siitä, että halutaan olla rinnalla aina, myötä- ja vastamäessä, vaikka toinen sitten sattuisikin olemaan hullu vikellysnainen?