Kuva: Hannamari Heikkinen

On tultu siihen pisteeseen, että valmennettavani alkavat olla yhtä taitavia kuin minä. On tietenkin joitakin harvoja juttuja (vaikkapa olkaseisontaan selkäänhyppy), joita minä olen tehnyt ja joita valmennettavani eivät tee, mutta on myös juttuja, joita en ikinä edes harkinnut yrittäväni, mutta joita valmennettavani tekevät (vaikkapa takaperinvoltti alastulona). 

Sen lisäksi, että valmennettavani ovat taitavia, he ovat myös analyyttisiä ja uteliaita. He haluavat tietää, miten asiat pitää tehdä ja miksi. He haluavat ratkaisuja. He alkavat ymmärtää, ettei minulla ole hallussani absoluuttista totuutta vikellyksestä. 

Minulla on toisinaan tukalat paikat. Kun seison pukin vieressä ja etsin viittä virhettä korjattavaksi, tuntuu, että olen ihan sokea, en näe mitään. Tai olen mykkä: näen korjattavaa, mutten tiedä miten sitä voisi korjata. Tai suustani tulee sanoja, joista en ole ihan varma – valmentajanjakkarastani puuttuu selkänoja. Muistelen, mitä ulkomaanvahvistukset ovat mistäkin asiasta sanoneet. Kehoni ei enää muista eikä mieleni tunne kaikkia asioita, jotka pitäisi opettaa. 

Ollakseen hyvä vikellysvalmentaja ei tietenkään tarvitse olla SM-mitaleita taskussa menneistä vikellyskisoista (toim.huom. minun huippukaudellani SM-kisoja ei edes järjestetty). Mutta minä olen aloittanut siitä lähtökohdasta, että en ole osannut valmentaa, mutta olen ollut taitava ja kokenut vikeltäjä. Nykyään pitää olla muitakin meriittejä. Hyvät vikeltäjät eivät aina ole hyviä valmentajia. Ja sitten on loistavia vikellysvalmentajia, jotka eivät ole koskaan todella vikeltäneet.

Viime vuosina valmennettavani ovat saaneet oppia useilta muiltakin valmentajilta minun lisäkseni. Suomessa ovat koutsanneet esimerkiksi Heta Vihro, Anni Järvelä, Gero Meyer ja Aime Nederström-Alanko. Osa on päässyt ulkomailla kuulemaan esimerkiksi Hannah Ecclesiä, Sarah Kayta, Rikke Laumannia ja Stefan Csandlia. Valmentajatähdet ovat opettaneet monen muun asian lisäksi sen, että jokaisella valmentajalla on tyylinsä, tavoitteensa ja myös sokeat pisteensä. Samaan päämäärään on monta tietä. Kotitreeneissä sitten pohdimme, miten sinne käsilläseisontaan oikein pääsee jalkojenheitosta, kun yksi valmentaja sanoo yhtä ja toinen toista. 

Vuoden tai pari vikeltäneitä on kaikkein helpointa valmentaa. Heidän kanssaan on jo löydetty yhteinen kieli. Tunnetaan vähän, tiedän jotain vikeltäjän heikkouksista ja vahvuuksista. Silti on jäljellä sata ja yksi asiaa, jotka voin vielä sanoa ennen kuin taitoni loppuvat. Edistyneiden kanssa on toisin: valmentajan roolini ei perustu ylivoimaiseen osaamiseeni vaan siihen, että vikeltäjä tarvitsee jonkun kulkemaan vierellään, katsomaan toisin silmin ja kannustamaan.

Joskus jokin liike junnaa paikallaan monta kuukautta. Heitto ei nouse, nilkat eivät suoristu tai rohkeus loppuu kesken vapaaohjelmassa. Vikeltäjä ei tiedä, mistä tukos oppimisessa johtuu, enkä aina tiedä minäkään. Sitten tehdään toistoja, minä sanon ne samat asiat kuin aina, tai koetan jotain uutta mielikuvaa. Sekä valmentajaa että vikeltäjää ärsyttää. Aika, toistot ja oheiset onneksi auttavat aina. 

Kun kirjoitan tätä, Spotify soittaa sattumalta listaltani SMG:n biisiä Lopulta olemme kuitenkin yksin. Niinhän se on, valmentaja voi neuvoa, ohjata, kannustaa, ja silti vikeltäjä on yksin hevosen selässä. Vaikka valmennan tossut jalassa, en minäkään sentään kovin usein tule selkään asti auttamaan. Kun kisataan, ensin juoksen mukana sisäänjuoksuissa, luon merkitsevän katseen kun pitää tulla keskelle, kuiskaan: ”Hymy! Hyvin se menee!” ja punttaan selkään, ja siellä vikeltäjä on yksin.

Lopulta, kun kisoja on enemmän takana, vikeltäjä on areenalla kolmisin hevosen ja juoksuttajan kanssa. Se areena on jossain kaukana täältä, enkä minä ole edes paikalla. Maa, hevonen ja juoksuttajakin ovat ehkä vieraita. Silloin viimeistään tietää, että valmentaja on vain saattaja.