Ensi viikolle ei ilmesty oheista, koska en ole saanut yhtäkään raporttia tämän viikon oheisista. Jos siellä vielä on joku, joka näitä oheisia tekee, niin varmasti arkistosta löytyy tekemistä. 

Viime päivinä olen miettinyt oheisharjoittelua. Vaikuttaa siltä, että oheisharjoittelu on erittäin vaikea laji, vielä huomattavasti vaikeampi kuin vikellys. 

Kaikissa (vikellys)jutuissa kehittyy, kun saa toistoja ja rutiinia. Hevosaikaa on kuitenkin äärimmäisen vähän. Vaikka meille yhtäkkiä tippuisi taivaasta viisi täysipäistä vikellyshevosta, laukka-aikaa ei siltikään olisi niin paljoa, että harjoittelu kannattaisi rakentaa vain sen varaan. Koska laukassa voi harjoitella hyvin rajoitetusti, on harjoiteltava mahdollisimman paljon muilla tavoin: ravissa, käynnissä, pukilla, maassa, kuntosalilla, lenkkipolulla, voimisteluryhmässä, joogakurssilla, oman huoneen lattialla. 

Kun toistoja ja rutiineja ei ole tarjolla, kehitys pitää kaivaa jostain muualta. On sitä paitsi vääryys hevosta kohtaan tulla harjoittelemaan asioita ilman kunnolla tekemisen edellytyksiä. Olen kärsimätön ja tavoittelen tasa-arvoa, joten annan usein vikeltäjien tehdä juttuja liian aikaisin, jotta kaikki voivat tehdä samoja harjoituksia ja jotta onnistumisen kokemuksia saataisiin nopeammin. Pitäisi olla tarkempi siinä, että asiat pitää osata pukilla, jotta niitä voi tehdä käynnissä, ja ne pitää osata käynnissä, jotta niitä voi tehdä laukassa. 

Olen miettinyt oheisharjoittelumotivaation vaikeutta oikeastaan vuosia. Kun aloin lukioikäisenä tajuta kunnolla vikellyksen päälle, harmitti, etten ollut jo aiemmin harjoitellut enemmän ja paremmin. Harmitti nähdä nuorempia vikeltäjiä, jotka harjoittelivat yhtä vähän ja huonosti kuin minä aikanani. Jossain vaiheessa kuitenkin hyväksyin sen tosiasian, että jokaisen on saatava tehdä omat virheensä.

Kannustaa voi, ja käskeäkin, mutta lopulta motivaatiota ei voi pakottaa. Pakottamisella voi saada jotain kivaa aikaan nopeasti, mutta pakottamalla tehty työ ei kestä. Pakotettu vikeltäjä ei pääse pitkälle. Sitä paitsi lapsilla ei aivojen kehitykseen liittyvistä syistä ole mahdollisuutta hahmottaa syy-seuraussuhteita niin, että he oikeasti kokisivat vuosien (tai välttämättä edes kuukausien) päässä häämöttävän palkkion motivoivina. Siksi yritän antaa palautetta jatkuvasti. 

Pakottamisen ja raivoamisen sijaan tämän postauksen pointti on herättää ajatuksia. En ole yllättynyt tai suuttunut siitä, ettei ohjeistamiani oheisia tehdä tai ainakaan raportoida. Mutta: jokainen voi tulevaisuutta varten miettiä, millaisiin suorituksiin pystyisi, jos todella valitsisi päivä ja viikko toisensa jälkeen oheisharjoittelun? Ei muuttaisi elämäänsä ja tekemistänsä kertaheitolla, mutta päättäisi jo tänään tehdä jonkin pienen oman harjoituksen, ja samoin päättäisi huomenna. 

Olisiko kiva huomata, että pystyy tekemään tuplamäärän punnerruksia viime kesään verrattuna?

Olisiko kiva ottaa vapaaohjelmaan muutama helppo mutta näyttävä notkeusliike, koska on onnistunut venyttelemään spagaatit ja selän joustaviksi, vaikka se oli aluksi tosi inhottavaa?

Olisiko kiva, että jaksaisi painaa koko viikonlopun kestävän valmennuksen ajan täysillä ja saada opetuksesta kaiken irti toisenakin peräkkäisenä treenipäivänä?

Olisiko kiva kuulua oman vikellysryhmänsä tai kilpailuluokkansa parhaimmistoon? 

Olisiko kiva kokeilla uusia liikkeitä ja huomata, että nehän sujuvat, vaikkei ole koskaan ennen kokeillut moista?

Olisiko kiva saada iso parannus pisteisiin kisoissa?

Olisiko kiva tulla sellaiseksi joukkueenjäseneksi, jonka tekemiseen, tukeen ja osaamiseen voi aina luottaa?

Olisiko kiva olla inspiraationa muille?

Olisiko kiva katsoa kulunutta viikkoa tai kuukautta taaksepäin ja ajatella, että nyt on kova meininki ja hyvä treeniputki päällä?

Jos vastasit kyllä, tänään on hyvä päivä tehdä oheisharjoitus. Niitä löytyy esimerkiksi oikeassa reunassa olevasta Arkisto-sivupalkista. Minulle ei tarvitse raportoida, mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä tai miksi. Näen kyllä treeneissä, kuka tekee hommia kotonakin.